”Me istumme täällä sun autossasi, muttei se inahdakaan.” Näin kertoi työkaverini, jolle olin lainannut retkeilyyn hankittua kesäautoani. Se viikonloppu meinasi nelihenkisellä perheellä olla autoton, mutta saatuaan virtaa moottori käynnistyi. Nollan pysähdyksen taktiikalla perhe pääsi kuin pääsikin mummolaan.

Tätä ennen minulla itselläni oli autoton juhannus. Lähdin suurin toivein ystäväni mökille. Pari viikkoa aiemmin hankittu auto toimi hyvin, mutta öljyvalo syttyi kesken kaiken palamaan.

Perillä luin ohjekirjasta, että tilanne voi olla vakava. Mikä neuvoksi? Onneksi naapurissa asui autonrassaaja, joten käännyin hänen puoleensa. Niinpä sitten kesäautoni seisoi rasvamontun päällä koko jussin. Lähitienoon luontokohteet jäivät kokematta, kesäyön uinti uimatta.

Sen jälkeen autottomia päiviä on ollut useita. Pakoputki halkesi, jolloin apuun kutsuttiin oman kylän Vesku. Hän hoiti homman, mutta huomasi seuraavan vian.

Jotenkin se liittyi äänenvaimentimeen, mutta en jaksanut paneutua aiheeseen.

Pari viikkoa sitten tapahtui kaikkein kuumottavin juttu. Käytin autoa huoltoasemalla, missä oli palvelu. Nuori mies katsoi siellä rengaspaineet ja lisäsi öljyä. (Silloin muuten minullekin selvisi mistä konepelti aukeaa.)

Seuraavana päivänä ajoin tyttäreni kanssa Helsingistä 200 kilometrin päähän Kurjenrahkan kansallispuistoon. Kun käännyimme pysäköintipaikalle alkoi konepellin alta nousta savua, joka
sakeni sakenemistaan.

Konepellin alta paljastui öljykatastrofi. Huoltoaseman palvelupoika oli jättänyt öljysäiliön auki. Taas meinasi olla autoton päivä, mutta neuvokkaan avun ansioista pääsimme illalla kotiin.

Tänään vietetään Kansainvälistä autotonta päivää, jota kannatan lämpimästi. Eipä se tosin näkynyt mitenkään aamulla töihin tullessani. Ilmiselvästi kesäautot ovat harvassa. Semmoisten kanssahan autottomia päiviä tulee ihan liukuhihnalla.