Elokuun viimeisenä viimeisen, helteisen viikonlopun jälkeen oli luvattu säähän täyskäännöstä. Vaelluskelit vaikuttivat loppuvan kuin seinään, joten tilaisuus oli syytä hyödyntää. Suomelle uuden lajin löytäminen osoitti, että se todella kannatti!
Nappasin Petro Pynnösen kyytiin Vuosaaresta ja jatkoimme matkaa kohti Uutelaa ja siellä sijaitsevaa, Helsingin kaupungin omistamaa Uutelan kämppää. Petron oli tarkoitus järjestää siellä Luonto-Liiton nimissä retkeilytapahtuma, mutta osallistujien puuttuessa suunnitelmat muuttuivat ja hän pyysi minua ja Petri Metsälää mukaan. Tarkoitus oli asentaa valvontavalot merenrantaan. Toiveissa oli, että suotuisat ilmavirtaukset kuljettaisivat eksoottisempaakin lajistoa lakanoille.
Ennen kuin pääsimme pienille metsäteille, jotka johtivan kämpän luokse, hämmästelin Vuosaaressa liikkuvien ihmisten määrää. Oli elokuun viimeinen lauantai ja Vuosaaren Aurinkolahdessa järjestettiin silloin venetsialaiset eli kesän päättävä veden, tulen ja valon juhla. Kun sääennusteita katsoi, ajankohta oli tänä vuonna osunut harvinaisen hyvin kohdalleen. Päivä oli helteinen, mutta viikonlopun jälkeen lämpötilan ennustettiin romahtavan kymmenkunta astetta. Sillä hetkellä se tuntui uskomattomalta ajatukselta.
Kämpille päästyämme ja Petriä odotellessamme kokeilimme haaveja rantakasvillisuuteen ja puihin. Löydetty lajisto oli suhteellisen odotettua. Itse pistin merkille Cricotopus -suvun surviaissääskiä, jotka olivat väritykseltään selvästi raidallisia. Jos netissä oleviin kuviin on luottamista, laji saattoi olla C. bicinctus. Niin hauskannäköisiä nämä olivat, että otin myöhemmin yksilön kuvattavaksi.
Kävimme myös lähimetsässä. Varvikkoa haavimalla ei sieltäkään mitään erityistä mainittavaa löytynyt. Lahopuusta löytyi mm. ruskopehkiäisiä, silolieriökärsäkkäitä ja pikiseppiä. Maasta kivien alta löysin muutaman mielenkiintoa herättäneen hyrräkiitäjäisen. Laji olikin hieman vähälukuisempi Bembidion obtusum, josta on havaintoja vain eteläisimmän Suomen merenrannoilta ja lounaissaaristosta.
Petri löysi paikalle ja toi mukanaan ratkaisun hyönteisvalojen asentamiseen liittyvän ongelman. Kämppää ei nimittäin ollut liitetty sähköverkkoon, eivätkä pienet aurinkopaneelit tuottaneet riittävästi energiaa tehokkaisiin valoihin. Tämä oli onneksi tiedossa jo etukäteen ja Petri oli ehtinyt käydä lainaamassa aggregaatin.
Asensimme seuraavaksi lakanat ja valot. Valoja meillä oli useampia joten saimme muodostettua kaksi valvontapistettä. Toisen laitoimme vesirajaan, jossa sai varoa liukastumasta niljakkaalla ja märällä kalliolla. Sijainti oli valittu niin, että valo erottuisi mahdollisimman etäältä meren päältä. Toinen piste sijaitsi vähän ylempänä kalliolla, toivoimme sen houkuttelevan lajistoa myös lähistöllä kasvavista puista. Jatkojohtojen pituus oli rajoitettava tekijä, joten molemmat valopisteet sijaitsivat kuitenkin suhteellisen lähellä toisiaan.
Lakanat alkavat olla paikoillaan. Petro varmistaa vielä luovan kiinnityksen pitävyyttä.
Odotellessamme illan hämärtymistä, lämmitimme rantasaunan. Sen aikana ilta alkoikin jo pimentyä ja hurautimme aggregaatin käyntiin. Alussa valojen kanssa oli hankaluuksia, kun virta ei tahtonut millään riittää. Kun jätimme yhden valaisimen hyödyntämättä, toimi järjestelmällä moitteettomasti, polttoainetta vain täytyi lisätä muutaman kerran.
Saunan ikkunasta näki alempana sijaitsevan valotuspisteen. Vaikka matkaa oli joitakin metrejä, näimme miten lakanalle kertyi heti hyönteisiä. Pienellä alueella niitä oli pian melkein mustanaan. Oli helppo arvata, että ensimmäiset tulokkaat olivat surviaissääskiä. Ne muodostavat merkittävän ravinnonlähteen myös rantojen läheisyydessä eläville hämähäkeille. Rantasaunan kuistilla näkyikin runsaasti hämähäkinseittejä. Pimeyden laskeutuessa esiin tulivat myös niiden omistajat, siltakiilakit, jotka heti herkuttelivatkin seitteihin takertuneilla sääskillä.
Saunomisen jälkeen seuraavat tunnit menivätkin kahden valopisteen väliä kulkien. Molemmille lakanoille saapui runsaasti yöperhosia, joista sain itselleni monia uusia lajeja, mm. keltaritariyökkösen, kultaperän ja sinivirnayökkösen. Surviaissääskiä oli varsinkin alemmassa valopisteessä käsittämätön määrä. Odotimme kovasti valtikkaludetta, mutta tälläkään kertaa sitä ei valolle saapunut. Muu ludelajisto oli varsin tavanomaista. Rantamännyistä alas hyppäsi seepralude ja juuri aikuistunut ruostekäpylude.
Valvontavaloilla on oleellista levittää pystysuuntaisen lakanan alle maahan aluslakana, koska monet lajit saattavat ryömiä valoa kohti ja ovat näin ollen helpommin havaittavissa. Aluslakana myös vähentää hyönteisten tallomista. Alemmalla valolla oli valkoinen pressu, mutta ylemmälle valolle olin levittänyt kalliolle ohuen valkoisen harson, jonka reunat tuuli toisinaan kasasi rutuille. Jossain vaiheessa Petro säikäytti meidät huudahtamalla, että käärme olisi sotkeutunut harsoon. Katsoimme hänen osoittamaansa kohtaa janNäimme harson kulmalla liikettä. Tuntui epätodennäköiseltä, että jokin hyönteinen olisi sitä voinut aiheuttaa. Kun olimme luopuneet käärmeestä, epäilimme seuraavaksi sammakoa. Siirryimme varoen lähemmäksi ja totesimme senkin olevan väärä arvaus. Harsoon oli sotkeutunut sysivesihiisi. Kyseessä on lähes neljäsenttinen kiiltävän musta vedessä elävä kovakuoriainen. Maalla kävellessään se on varsin kömpelöliikkeinen, mutta laji lentää öisin ja monet havainnoista ovatkin valvontavaloilta tai valopyydyksistä. Tämä oli itselleni ensimmäinen kerta kun näin lajin elävän yksilön Suomessa. Örössä Jaakko Kullberg antoi kerran minulla valopyydykseen päätyneen kuolleen yksilön ja Saarenmaalla nappasin elävän yksilön kirkkaasta merivedestä uimasta. Sen uintitaidotkaan eivät ole yhtä kehittyneet kuin suursukeltajilla, minkä takia yksilö oli helppo napata kuvattavaksi. Myöhemmin yöllä valoille tuli kaksi sysivesihiisiä lisää.
Petri lakanan edessä.
Paistoimme yön pimeydessä makkarat iltapalaksi. Niiden kypsymistä odotellessa kiersin rakennuksen seinämiä hämähäkkejä etsien. Ylhäällä räystään alapuolella oli suurikokoisia sotkuisia seittejä, jotka vaikuttivat kiinnostavilta. Ne eivät selvästi olleet siltakiilakin tai muun ristihämähäkkeihin kuuluvan lajin tekosia. Yksi seittisykerö löytyi onneksi myös alempaa, jolloin kutojakin selvisi. Kyseessä oli suhteellisen pieni pallohämähäkkeihin kuuluva kirjopisarakki. Nimensä mukaisesti laji on väritykseltään kirjava ja takaruumis on pisaran muotoinen sivulta katsottaessa. Jostain nappasin myös pallohämähäkkejä paljon muistuttavan pallopedokin, joka kuuluu hämähäkinsyöjien heimoon. Tämä on yksi harvoista hämähäkeistämme, joka hyödyntää ravinnokseen yksinomaan muita hämähäkkilajeja.
Paras löytö kävi ilmi vasta reilua kuukautta myöhemmin, kun käsittelin ottamiani kuvia. Heti alkuvaiheessa olimme Petron kanssa haavineet rantakasvillisuutta ja Petro oli kaatanut haavinsa sisällön valkoiseen pesuvatiin. Tekniikka auttaa erottamaan haaviin tulleet hyönteiset tarkemmin kuin että niitä etsisi suoraan haavista. Olimme tutkineet vadin sisältöä yhdessä ja omiin silmiini oli osunut noin 1,5 mm:n kokoinen lyhytsiipinen, jonka olin heti tunnistanut kuuluvan Pselaphinae-alaheimoon. Aiemmin tämä alaheimo oli oma heimonsa, jota kutsuttiin myös valelyhytsiipisiksi. Koska Petron ensisijainen kiinnostus kohdistui nivelkärsäisiin, olin napannut kuoriaisen itselleni kuvattavaksi. Ehdin vasta lokakuun alussa paneutua lajin määrittämiseen. Silloin hämmästys olikin suuri, kun määritys osoittautui yllättävän hankalaksi. Nopealla silmäyksellä yksilö tuntui sijoittuvan parhaiten rantavalekkaisiin (Brachygluta-suku), mutta tarkemmat tuntomerkit eivät täsmänneet. Tällaisessa tapauksessa on syytä varmistaa lähialueilla esiintyvät lähilajit ja niin tein nytkin. Tällä kertaa se vaikutti tuovan tulosta, sillä ulkonäkö ja tarkemmat tuntomerkit näyttivät osuvan paremmin lajille Reichenbachia juncorum. Tätä pientä lyhytsiipistä on tavattu Ruotsista, Latviasta, Liettuasta ja Venäjältä ja nyt se vaikutti levinneen myös Suomeen. Olin onneksi pitänyt yksilön tallessa ja sain sen toimitettua Luonnontieteelliselle museolle kokoelmiin talletettavaksi. Kokoelmakoordinaattori Jaakko Mattila ei muuttanut määritystä, mutta yksilö menee vielä tarkistustyöryhmän tarkastettavaksi.
Kuvagalleria valolle löytäneistä lajeista:
Surviaissääskiä oli paikoin niin runsaasti, että ne peittivät alla olevan lakanan lähes kokonaan.
Cricotopus cf. bicinctus -surviaissääski.
Ruskopehkiäinen, Peltis ferruginea. Tämä litteä kuoriainen näyttää varsin hauskalta alapuolelta kuvattuna.
Bembidion obtusum -hyrräkiitäjäinen
Keltaritariyökkönen, Catocala fulminea.
Kultaperä, Sphrageidus similis. Perhosen takaruumiin kärki on keltaoranssi, mistä laji on saanut nimensä.
Vyökeltayökkönen, Tiliacea aurago.
Sysivesihiisi, Hydrophilus aterrimus, tunnetaan myös ukkovesiäisenä.
Vaaleakeltayökkönen, Cirrhia icteritia.
Sinivirnayökkönen, Lygephila craccae.
Siniritariyökkönen, Catocala fraxini. Koon pystyy hahmottamaan kuvassa erottuvista surviaissääskistä, jotka ovat suunnilleen tavallisen hyttysen kokoisia.
Siltakiilakki, Larinioides sclopetarius, herkuttelemassa vastakuoriutuneilla surviaissääskillä.
Seepralude, Cremnocephalus albolineatus.
Pallopedokki, Ero furcata.
Notaris scirpi -mutakärsäkäs.
Mustalyhytsiipi, Tasgius ater, on suurikokoinen ja harvinainen lyhytsiipislaji.
Loistopisarakki, Parasteatoda lunata.
Kiitos että luit loppuun asti. Lisää hyönteiskuvia tarjolla Instagramissa: https://www.instagram.com/hyonteismies/ – ota tili seurantaan ja voit myös antaa palautetta tästä tai muista kirjoituksistani Instagramin kautta. Lopuksi vielä kuva Reichenbachia juncorum -lyhytsiipisestä, joka osoittautui Suomelle uudeksi lajiksi:
