Suruvaipan taitaa tuntea lähes jokainen. Sen lisäksi on olemassa monia muita hyönteisiä, joiden nimeen sisältyy suru-sana. Suruvaipan kaltaisesti useimpia lajeja yhdistää tummanpuhuva väritys. Tässä kirjoituksessa käydään läpi itselleni vastaan tulleita lajeja.
Kuten todettu, tunnetuin ”surulaji” on ehdottomasti suruvaippa. Varmasti jokainen on nähnyt dramaattisen kauniin ja suurikokoisen päiväperhosemme. Suruvaipan samettisen tummaa väritystä korostaa siipien ulkoreunassa kulkeva sinisten täplien rivi ja kellertävä siipireunus. Suomenkielisen nimensä laji on saanut valtiollisissa hautajaisissa hevosten käyttämästä vaaleareunaisesta suruvaatteesta.
Aikuistalvehtijana suruvaippa on lennossa hyvin aikaisin keväällä. Talvehtineet yksilöt kuolevat toukokuussa tai viimeistään kesäkuussa. Suruvaippa ei ruokaile kukilla vaan imeskelee esimerkiksi mahlaa puiden pinnoilta. Tästä syystä ne vierailevat helposti perhosbaarissakin. Perhoset munivat valoisalla paikalla kasvavien puiden ja pensaiden lehdille. Toukkien ravintokasviksi kelpaavat mm. koivu, pajut ja haapa. Munat kuoriutuvat muutamassa viikossa ja toukkien kasvaminen koteloitumisvalmiiksi vie kuutisen viikkoa. Uuden sukupolven aikuiset aloittavat lentonsa heinä- elokuun vaihteessa.
Suruvaipan toukka muistuttaa monia muita ”karvamatoja”, mutta sen tunnistaa helposti oransseista töppösistä ja selässä olevista oransseista täplistä. Toukat elävät ryhmissä, joten niitä voi nähdä kerralla kymmenittäin.
Suruvaipan kotelo.
Aikuinen suruvaippa, Nymphalis antiopa. Tämä yksilö on kuvattu keväällä mistä syystä sen väritys on aavistuksen hailakka.
Kun suruvaippa vaipuu lepoon yöksi, lähtee toinen ”suruperhonen” liikkeelle. Suruyökkönen on kookas yöperhonen, jonka yleisväritys on tummahko, mutta siipien ulkoreunoissa kulkee leveä vaaleampi alue, mikä luo selvän kontrastin muuhun väritykseen. Tiettyä yhtäläisyyttä löytyy siis myös suruvaipan siipireunukseen.
Suruyökkönen talvehtii munana. Keväällä kuoriutuvat toukat elävät lehtipuilla ja pensailla. Aikuiset perhoset lentävät heinä-syyskuussa.
Suruyökkönen, Amphipyra perflua.
Surukärpänen kuuluu kimalaiskärpästen heimoon. Se on lähtökohtaisesti helppo tunnistaa ja laji on tummankirjavuudestaan johtuen huomiota herättävän näköinen. Suomessa esiintyy muutamia hieman samannäköisiä lajeja, joiden nimessä esiintyy myös suru-sana, kuten mustasurukärpänen ja vyösurukärpänen.
Aikuiset surukärpäset ruokailevat kukilla ja niiden voi monesti nähdä lepäilevän ja lämmittelevän aurinkoisilla paikoilla kasvien lehdillä tai maassa. Surukärpäsen toukat sen sijaan ovat hyperparasiitteja. Niiden toukat ovat siis muiden loislajien loisia. Surukärpästen toukat hyödyntävät ravintonaan esimerkiksi pikkuriikinkukkokehrääjällä ja mänty-yökkösellä loisivia Panzeria rudis -loiskärpäsiä tai Ophion-suvun loispistiäisiä.
Surukärpänen, Hemipenthes maurum.
Suruhaiskiainen muistuttaa suuresti huomattavasti yleisempää jurmuhaiskiaista. Lajit erottaa helpoiten tuntosarvien kärkijaokkeiden perusteella: jurmuhaiskiaisella neljänneksi viimeinen jaoke on selvästi pidentynyt.
Haiskiaiset kuuluvat turkkiloiden kanssa raatokuoriaisiin. Taksonomisesti ne kuuluvat eri alaheimoihin. Myös elintavat haiskiaisten ja turkkiloiden välillä eroavat toisistaan. Haiskiaiset hakeutuvat raatojen luokse tyypillisesti myöhemmin kuin turkkilot. Turkkilot eivät halua kilpailla muiden raadonsyöjien kanssa ja voivat jättää raadon rauhaan, mikäli siinä elää jo liikaa muiden lajien tuokkia. Haiskiaiset eivät myöskään hautaa raatoa. Aikuiset kuoriaiset syövät raadossa ja sen lähettyvillä olevia toukkia, toukat mätänevää raatoa.
Suruhaiskiainen, Silpha tristis.
Tämän lajin ensikohtaamiseen liittyy mielenkiintoinen yksityiskohta. Olimme kesäkuussa Pohjois-Norjassa matkalla, kun eräänä aamuna sain ajatuksen kirjoittaa suru-alkuisista lajeista blogikirjoituksen. Harmittelin samalla, että pitkään toivelajina ollut suruseppä olisi lähes välttämätöntä saada mukaan, onhan sen tieteellinen nimi yksi kauneimmista olemassa olevista. Itselläni ei tietysti ollut siitä lainkaan valokuvia. Kaksi tuntia myöhemmin kävelin hiekkarannalla ja huomasin hiekan päällä kävelevän tumman pitkulaisen kovakuoriaisen. Miksikäs muuksikaan se olisi osoittautunut kuin juuri surusepäksi? Lajin elintavat huomioiden havaintopaikka oli kaikkea muuta kuin tyypillinen, sillä suruseppä on havumetsälaji, jonka tapaa yleisimmin avoimissa kangasmetsissä, heinikkoisilla hakkuuaukeilla ja paloalueilla. Esiintymisalue kattaa koko Suomen, mutta eteläisimmissä osissa suruseppä on huomattavasti harvinaisempi kuin pohjoisemmassa. Laji on suhteellisen helppo tuntea muista sepistä, peitinsiivet ovat sinihohtoiset, mutta muuten kuoriainen on musta.
Suruseppä, Selatosomus melancholicus.
Vesiperhosia en ole niin valtavasti harrastanut, mutta silloin tällöin on tullut valokuvattua eteen sattuneita yksilöitä. Monet vesiperhoset tulevat helposti valvontavalolle, eikä suruputkisirvikäs ole poikkeus. Itselläni ainoa kuva lajista onkin otettu lakanan päältä.
Laji on Suomessa hyvin yleinen, aivan pohjoisinta tunturialuetta lukuun ottamatta. Lentoaika ajoittuu kesäkuun alusta lokakuuhun. Toukat elävät kausikuivissa pienvesissä.
Suruputkisirvikäs, Limnephilus sparsus.
Surukirjokoisa on luokiteltu Suomesta hävinneeksi. Laji.fi -tietokannan mukaan edellinen havainto on 1800-luvulta, tuoreempikin varmistamaton näköhavainto on ilmeisesti olemassa Säkylänharjulta ja perhosta esiintyy Etelä-Ruotsissa, joten toiveissa on, että perhonen saataisiin vielä palautettua Suomen lajistoon. Toukat elävät mm. kangasajuruoholla ja tuoksumataralla.
Surukirjokoisa, Pyrausta nigratus. Tämä yksilö on kuvattu Montenegrossa.