TUOKSUJEN VUOSI

Lopulta oli rauhallista ja kaikki tuoksui niin hyvältä.

Tämä on kertomuksen kolmastoista ja viimeinen osa. Edellinen osa on luettavissa täältä, aloitusosa täältä.


Heinäkuu

Oloni oli kamala, mutta vain sen vuoksi, että liikkuminen oli yhtä tuskaa. Aina kun käväisin keittiössä ja näin veitsen, pohdin, pitäisikö minun tehdä keisarinleikkaus saadakseni lapsemme ulos vatsastani. Se oli jo nyt kaksi päivää myöhässä. Siitä huolimatta en kokenut, että synnytyksellä olisi ollut kiire. Tuntemani liikkeet olivat jo todella voimakkaita, melkein pystyin näkemään raajojen muodot vatsassani. Välillä lapsemme intoutui riehumaan ja rauhoittu vasta kun silittelin vatsaani ja hyräilin lempeästi. Toisinaan sekään ei auttanut ja menin ulos auringonpaisteeseen. Lapsemme oli tulossa minuun ja se nautti lämmöstä yli kaiken. Auringon hehkuvat säteet toimivat parhaimpana tyynnyttelijänä.

– Onko olosi tänään sellainen, että se voisi alkaa?

– En usko, sanoin.

Mieheni oli kysynyt samaa jokaisena aamuna kolmen viikon ajan. Kun hän oli lopulta hyväksynyt, että synnyttäisin lapseni kotonamme, hänestä oli tullut ylihuolehtivainen. Jokainen äännähdykseni viesti hänelle, että jokin olisi ollut vialla. Jos yritin nousta nojatuolista ylös, hän pomppasi seisaalleen ja kysyi, mitä tarvitsin ja sanoi, että hän hakisi sen minulle. Useimmiten hän ei voinut auttaa, koska olin noussut ylös mennäkseni vessaan. Rakkoni oli muuttunut raskauden loppua kohden herneen kokoiseksi.

– Oletko tuntenut liikkeitä normaalisti? Hän jatkoi.

– Kyllä. Lapsemme on hyvin aktiivinen, sanoin. Se oli toinen päivittäisistä kysymyksistä. Olisin voinut vannoa, että hän sanoo seuraavaksi…

– Kerro heti, jos havaitset muutoksia liikkeissä. Sinun pitää tarkkailla niitä jatkuvasti.

– Tiedän, rakkaani, tiedän, sanoin ja kaadoin itselleni kupillisen kahvia. Menin ulos terassille nauttimaan juomaani. Toivoin, että saisin olla rauhassa, vaikka tiesin hänen tarkkailevan minua vähän väliä ikkunasta. Joku toinen olisi voinut kuvitella, että hänen huolenpitonsa olisi ollut hellyttävää ja niin se minustakin oli aluksi ollut. Sittemmin se oli alkanut tuntua pelkästään rasittavalta.

Illalla oloni oli hieman kummallinen. Lapsella oli kaikki hyvin, tiesin sen, mutta jonkinlainen huolestuneisuus valtasi mieleni. Se oli turhaa, koska mikään ei ollut menossa pieleen. Olin vain väsynyt. Ehkä se johtui raskaudesta tai ylimääräisestä mukani kantamasta painosta. Ehkä se johtui siitä, että miehestäni oli tullut niin rasittava, vaikka hän tarkoittikin perimmiltään pelkkää hyvää. Ei auttanut, että yöt olivat katkonaisia nurkkaan ahdistetun rakkoni vuoksi. Päätin mennä sinä iltana aikaisin nukkumaan.

Yöllä sain vastauksia moniin mieltäni askarruttaviin kysymyksiin. Sen vuoksi mieleni oli täytynyt ollut niin levoton ennen vuoteeseen menoa. En ollut koskaan kokenut samanlaista yötä, enkä luultavasti enää koskaan sellaista kokisikaan. Yön aikana itseni ja lapsemme välille avautui aivan uudenlainen kommunikointiyhteys. Unen läpi lapsemme kertoi minulle kaiken mitä minun täytyi tietää. Aavistukseni saivat toivomani vahvistuksen. Tiesin nyt, mitä lapsemme tarvitsisi. Tiesin, mitä minun täytyisi tehdä ja tiesin milloin lapsi syntyisi. Tiesin niin paljon enemmän kuin olisin uskaltanut toivoa. Silti minua ei pelottanut yhtään. Tieto sai minut rakastamaan lastamme vieläkin enemmän.

Heräsin aamulla virkeänä ja valmiina. Katsoin ikkunaa kohti ja näin auringon paistavan. Tämä oli sen päivän aamu, jolloin lapsemme syntyisi maailmaan. Pelkkä ajatus sai minut ikionnelliseksi, enkä pelännyt mahdollisia synnytyskipuja. Ne olivat täysin merkityksettömiä sen rinnalla, miten rakkauteni puhkeaisi kukkaan nähdessäni lapsemme ensimmäistä kertaa.

Makasin sängyssä pitkän aikaa. Se tapahtuisi vasta puolen päivän jälkeen, silloin kun aurinko olisi korkeimmillaan. Sitä ennen voisin ottaa rennosti ja juoda aamukahvit terassilla nuuhkien hellettä orastavan aamun ilmaa. Se oli täynnä nenää kutittavia tuoksuja. Puiden, pensaiden ja ruohon tuoksu sekoittuivat makeampiin kukista leijaileviin aromeihin. Silmät suljettuina voisin kuunnella, kuinka kimalaiset, kärpäset, ampiaiset, mehiläiset, kukkakärpäset ja muut hyönteiset, kenties luteetkin surrasivat etsien mehukkaimpia kukkivia kasveja. Pihan takaosassa oleva pieni mansikkapenkki ei tarjonnut liiemmin satoa, mutta auringon lämmittämät marjat tuoksuivat taivaallisilta. Ehkä kävelisin paljain jaloin niiden luokse. Voisin löytää yhden kypsyneen marjan.

Vaikka ajatuksissani olin jo ulkona, olin yhä vuoteessani. Käännyin kyljelleni ähisten ja kiedoin käteni mieheni ympärille. Se ei ollut helppo tehtävä jos omasi yhtä ison vatsan kuin minä. Hän heräsi kosketukseeni tai ennemminkin liikkeisiini, jotka olivat yhtä hienovaraisia kuin merileijonalla. Hän otti minua kädestä kiinni ja silitti sitä. Olin varma, ettei hän ollut vielä edes avannut silmiään. Hetken kuluttua hän aikoi kääntyä ympäri, mutta puristin häntä silloin itseäni vasten lujemmin ja sanoin: – Pysytään näin vielä hetken.

Ja niin me pysyimme. Ennen pitkää kofeiinin tarve vei voiton, eikä se ollut niinkään kahvi joka sai minut liikkeelle, vaan mielikuva lämpimästä aamusta terassilla. Tämä aamu oli viimeinen mahdollisuus nauttia siitä sellaisenaan. Mikään ei estäisi minua nauttimasta aamuauringon lämmöstä myöhemmin, mutta koskaan se ei tulisi enää olemaan samanlaista, ei lapsemme syntymän jälkeen.

Hetken kuluttua olin lempipaikallani. Käytyäni poimimassa ainoan riittävästi kypsyneen mansikan takapihalta, siirryin sisälle. Mieheni oli aika kuulla uutisista. Hän pääsisi pian näkemään lapsemme. Kummallista, hän ei ollut tänään kysynyt voinnistani mitään. Mietin, oliko hänkin nähnyt unia. Jos oli, niiden oli täytynyt olla tyystin erilaisia kuin omani.

Samalla hetkellä kun avasin ulko-oven, tunsin kummallisen, puristavan tunteen vatsassani. Se ei sattunut, se tuntui vain oudolta. Muutamaa sekuntia myöhemmin tunne meni ohi. Tiesin heti, että se oli ollut supistus. Synnytys oli jo käynnistynyt. Pelkkä ajatus sai hymyn levenemään suupielilläni. Enää ei menisi kauaa. Supistusten alkaminen teki kaiken helpommaksi. Minun ei täytynyt sanoa hänelle, että kaikki perustui tuntemuksiini. Supistusten alkaminen vakuuttaisi hänet siitä, että synnytys todella tapahtuisi tänään.

– Supistukseni alkoivat juuri, sanoin. Huokaisin, koska pelkäsin tietäväni, mitä seuraavaksi tapahtuisi.

Posliininen kahvikuppi putosi hänen kädestään ja hajosi sirpaleiksi poksahtaen kuin seinään heitetty hehkulamppu. Kuumat kahvit roiskuivat pitkin lattiaa ja osa sotki maton.

– Anteeksi! hän huudahti. – Siivoan sen heti! Tai siis, ehdinkö? Eikö meillä ole kiire? Meidän täytyy ehtiä sairaalaan. Mikä vointisi on? Tarvitsetko kivunlievitystä? Soitanko sinulle ambulanssin?

– Sinun täytyy tehdä vain yksi asia. Rauhoittua. Meillä ei ole mikään kiire. Synnytän kotona, aivan kuten olemme sopineet, eikä meidän sen vuoksi tarvitse lähteä minnekään. Oloni on loistava. Supistukset ovat vasta alkaneet, eivätkä ne ole vielä kivuliaita. Ehdit hyvin siivota aiheuttamasi sotkun ennen kuin tulen tarvitsemaan apuasi.

– Mutta eikö meidän täydy soittaa synnytyssairaalaan? He voivat lähettää kätilön avuksemme.

– Sinä toimit kätilönä. Olet käynyt suppean kurssin, joten tiedät kaiken tarvittavan. Tulet pärjäämään loistavasti, sanoin. Tahdoin rohkaista miestäni ennen kaikkea siksi, että hän kykenisi rauhoittumaan. Synnytykseen oli aikaa vielä tunteja ja jos hän hätäilisi koko ajan yhtä paljon, hän uuvuttaisi itsensä paljon ennen tositilannetta.

Hän seisoi paikoillaan tuijottaen tyhjästi eteensä. Näin miten hän yritti koota sekavia ajatuksiaan yhteen. Oli parasta antaa hänelle aikaa. – Menen terassille istumaan. Siivoa sotku ja ota uusi kupillinen kahvia. Sitten voit liittyä seuraani.
Meni toista tuntia ennen kuin kuulin oven avautuvan selkäni takana. Supistukset olivat muuttuneet tiheämmiksi ja pidemmiksi, mutta vieläkään ne eivät tuntuneet niin pahoilta, etten olisi kestänyt niitä. Se oli vähän kuin olisi tehnyt vatsalihasliikkeitä kuntosalilla.

– Laitoitko kaiken valmiiksi? kysyin kääntymättä ympäri. Samalla hymyilin.

– Kyllä. Juuri niin kuin olit toivonut. Pyyhkeet, vesiastiat ja kaikki ovat valmiina, hän sanoi. Erotin hänen äänestään jonkinasteista alistuvaisuutta. Hän oli joutunut antamaan minulle periksi ja hieman jopa säälin häntä sen vuoksi. Kaikki olisi voinut olla aivan eri tavalla, jos olisimme sittenkin menneet sairaalaan synnyttämään tai jos olisin edes suostunut ottamaan ammattikätilön avuksemme. Mutta minä olin mieheni kanssa samassa, alistuneessa asemassa, vaikkei hän edes tiennyt sitä. Kyse ei ollut siitä, etten olisi suostunut hänen haluamaansa tapaan, steriilin synnytyssaliin ja osaaviin kätilöihin. Kyse oli siitä, ettei lapsemme olisi suostunut siihen.

– Kauanko vielä? hän kysyi pitkän hiljaisen hetken jälkeen. Hän seisoi takanani ja epäilemättä kamppaili yhä mielensä kanssa. Hän tunsi minut liian hyvin tietääkseen, etten tulisi antamaan periksi, vaikka hän olisi vaatinut synnytyssairaalaan lähtöä.
Käännyin katsomaan häntä kohti. Hän oli vaihtanut kahvin tahrimat housunsa puhtaisiin. Ilme hänen kasvoillaan oli hieman kalpea, mutta hämmästyttävän päättäväinen. Nyt en epäillyt hetkeäkään, ettei hän olisi ollut valmis toimimaan lapsemme maailmaan saattavana kätilönä.

– Muutama tunti. Ja älä huoli, kaikki menee hyvin.

– Tiedän, en olisi siitä niin varma, ellet itse olisi yhtä rauhallinen ja päättäväinen. Olen pahoillani siitä, mitä keittiössä tapahtui.

– Se ei ollut sinun vikasi. Kuka tahansa olisi reagoinut samalla tavalla.

– Mutta se oli hyvä kuppi. Se minua harmittaa. Maton saa pestyä, mutta mukista ei tule entistä edes pikaliiman avulla.

Olin aikeissa nauraa, mutta sen sijaan ähkäisin ääneen.

– Mitä nyt? mieheni kysyi. Hän kumartui viereeni huolestuneena.

– Kaikki on edelleen hyvin. Se oli vain supistus. Ne ovat voimistumassa. Ehkä minä sittenkin voisin ottaa yhden tabletin parasetamolia.
Tuskin olin lausunut toiveeni ääneen, kun mieheni lähti toteuttamaan sitä. Huokaisin helpotuksesta, koska minun ei täytynyt enää teeskennellä. Otin kiinni vatsastani ja annoin kasvojeni vetäytyä irvistykseen. Supistukset tekivät jo pelottavan kipeää. Ne saivat minut miettimään, kuinka selviäisin synnytyksen loppuun saakka.

Lohduttavat sanat tulivat sisältäni. Ne olivat lapsemme sanoja. Lapsemme kertoi minulle, että pärjäisin loistavasti ja että minusta tulisi maailman paras äiti. Halusin niin uskoa, että lapsemme oli oikeassa, mutta kipu teki minut epäuskoiseksi. Heti kun olin edes ajatellut asiaa, alkoi kipu helpottua. Se ei ollut pelkästään sitä, että supistus oli menossa ohi, luulen, että lapseni oli jotenkin onnistunut helpottamaan oloani.

Siinä vaiheessa kun mieheni kiikutti minulle valkoisen tabletin ja lasillisen jääkylmää vettä, en enää kokenut tarvitsevani kivunlievitystä. Otin silti tabletin vastaan ja nielaisin sen veden kera. Tein sen vain siksi, että mieheni kokisi itsensä tarpeelliseksi.

Olisin tahtonut kertoa hänelle, ettei kukaan olisi voinut olla häntä tarpeellisempi synnytyksessä. Hän ei olisi koskaan ymmärtänyt asiaa samalla tavalla kuin minä. Hänen käsityksensä tarpeellisena olemisessa oli juuri se, että hän pystyi ojentamaan minulle särkylääkkeen ja lasillisen juotavaa, tai että hän pystyi muuttamaan makuuhuoneemme synnytyssaliksi. Sen täytyi olla aina jotain konkreettista, pelkkä läsnäolo ei ollut hänen käsityksensä tarpeellisuuden toteuttamisesta.

Aika läheni kohti H-hetkeä nopeammin kuin odotin. Jouduin siirtymään sisälle vuoteeseen, koska pelkäsin, etten pian pystyisi kävelemään edes mieheni tukemana. Hän ei olisi millään jaksanut kantaa minua ja lastamme yläkerran makuuhuoneeseen yksin.

– Tuo minulle juotavaa, jotain kylmää. Ja avaa ikkuna. Haluan kuulla tuulen suhinan.

– Oletko aivan varma? Ulkona on kaksikymmentäkahdeksan astetta ja lämpötila kohoaa jatkuvasti. Täällä on kohta yhtä lämmintä kuin saunassa.

– Olen varma siitä, että haluan ikkunan olevan auki, mutta voithan varmuuden vuoksi tuoda tänne tuulettimen, sanoin ennen kaikkea siksi, että mieheni saisi taas jotain konkreettista tekemistä.

Uusi supistus iski sillä aikaa kun mieheni oli alakerrassa. Se sai minut puristamaan hampaani tiukasti yhteen. Samalla sormeni kauhoivat lakanaa ja rutistin molemmilla käsilläni niiden sisälle keräämiäni myttyjä. Muutamien kymmenien sekuntien kuluttua supistus meni ohi ja oloni palasi ennalleen. Pyyhin kädellä hien otsaltani ja tasoitin lakanaa ettei mieheni huomaisi kuinka olin sitä puristanut. Turha häntä oli huolestuttaa.

Mieheni palasi huoneeseen ja pian uusi supistus sai minut valtaansa. Kummallista sinänsä, se ei ollut yhtään niin voimakas kun mieheni oli näkemässä minut. Hetken kuluttua hän poistui luotani uudestaan ja jälleen voimakkaampi supistus sai minut kietoutumaan kivusta kaksinkerroin. Se meni ohi parahiksi ennen kuin hän tuli takaisin.

Tarve ponnistaa kasvoi yhä suuremmaksi. Lapsemme ei kuitenkaan ollut vielä ilmoittanut olevansa valmis syntymään. Taistelin ponnistamisentarvetta vastaan, koska tiesin, että minun kuului tehdä niin.

Äkkiä sisältäni levisi koko kehooni rauhoittava tunne. Se tuntui siltä kuin olisin saanut suuren annoksen morfiinia. Tavallisessa synnytyksessä sellaista ei olisi tapahtunut vaan kivut olisivat jatkuneet loppuun saakka, alati yltyvinä, ellei turvauduttu epiduraalipuudutukseen ja dityppioksidin hengittämiseen. Minun synnytykseni ei ollutkaan tavallinen. Olin tiennyt sen jo pitkän aikaa ja edellisenä yönä olin saanut täyden varmuuden sen ainutlaatuisuudesta. Olin saattamassa maailmaan lasta, jollaista maailma ei ollut vielä nähnyt. Todistaisimme mieheni kanssa ensimmäisinä uuden lajin syntymistä.

Olin varma, että lajin syntyminen aloittaisi maapallolla uuden aikajakson. Se ei tapahtuisi hetkessä, tuskin edes muutamien sukupolvien aikana, mutta kun se käynnistyisi, ei sitä voisi enää pysäyttää.

– Se tulee pian, oletko valmis?

– Olen niin valmis kuin pystyn koskaan olemaan, mieheni vastasi. Hänen äänensä vapisi, mutta hänen kätensä vaikuttivat vakailta.

Miltä se mahtaisi näyttää? ajattelin. En tiennyt sen ulkonäöstä mitään, en edes sitä, olisiko sillä neljä vai kuusi raajaa. Muistuttaisiko se enemmän ihmistä vai hyönteistä? Miten nopeasti ja kuinka suureksi se kasvaisi? Tiesin sisälläni kasvavasta elämästä paljon, mutta se oli jättänyt paljon myös kertomatta.

Se oli paljastanut miten se oli saanut alkunsa. Oikeastaan se oli hyvin yksinkertaista. Ihmiset asettuvat asumaan sinne missä on aina ollut hyönteisiä ja niiden joukossa nivelkärsäisiä. Ihmiset rakentavat itselleen kotinsa ja pystyttävät tehtaansa. Tehtaat saastuvat ja nivelkärsäiset joutuvat kärsimään siitä samalla tavalla kuin kaikki muutkin eläimet. Lopulta yksi lude käy munan sisällä kehittyessään läpi geneettisen mutaation. Jatkaakseen evoluution syvempiä tarkoitusperiä, sille herää tarve löytää sopiva ihmislajin edustaja väliaikaiseksi isännäkseen. Se löytää sopivan ihmisen, hernepellolta. Ihmisen feromonit paljastavat sille, että ihmisyksilö on aikeissa pariutua pian. Niinpä se iskee kiinni ja työntää imukärsänsä sylkiputken avulla siemenensä ihmisen sisälle. Ihminen jatkaa elämäänsä tietämättä minkälaisia loisia elimistöön on siirtynyt ja että miten ne matkaavat munista kuoriuduttuaan kohti ihmisen siemenvarastoja. Ja sitten, kun ihminen lisääntyy, siirtyvät loiset toiseen ihmiseen ja alkavat kasvaa munasolun sisällä. Lopputuloksena tästä ihmisen sisällä alkaa kehittyä hybridi, ihmisen ja nivelkärsäisen yhdistelmä. Sellaista me olimme nyt saattamassa tähän maailmaan. Olento, joka oli ensimmäinen ja ainutlaatuinen.
Mitä kätilöt olisivatkaan sanoneet nähdessään lapsemme? Vaikka veren näkeminen ei olisi hetkauttanut heitä yhtään, ei mikään olisi voinut valmistaa heitä kohtaamaan lastamme sellaisena kuin se oli maailmaan syntymässä. Koska heitä ei ollut paikalla, mieheni saisi luvan vastata suurimmasta järkyttymisestä. Vaikken itsekään tarkalleen ottaen tiennyt, miltä lapsemme tuli näyttämään, tiesin että tulisin rakastamaan sitä ensimmäistä silmäyksestä lähtien. Rakastin lastamme jo nyt. Sitä ei muuttaisi mikään.

Oli aika työntää. Hybridilapsemme kertoi sen minulle. Se oli valmis kohtaamaan maailman, jonka se tulisi ennen pitkää valloittamaan. Meidän lapsemme, siitä tulisi omalla tavallaan kuningas. Kuningas tai kuningatar, sillä ei ollut väliä. Meidän lapsessamme oli tulevaisuus ja se palauttaisi tasapainon koko planeetalle.

Ähkin kivusta ja huohotin. Pinnistin vatsani ja yritin työntää kohtuni hedelmän ulos. Se sattui niin, että olin menettää tajuntani. Tuntui kuin jokin olisi leikannut minua auki sisältä päin. Sinä hetkenä kaduin ensimmäistä kertaa kotiin jäämistä. Sairaalassa epiduraalipuudutuksen ja ilokaasun turvin kokemukseni ei olisi ollut lainkaan yhtä tuskainen. Se oli kipua, jollaista kenenkään ei olisi kuulunut koskaan ottaa vastaan. Luulin kuolevani siihen paikkaan. En vain halunnut kuolla ennen kuin olisin nähnyt lapsemme, joten purin hampaani yhteen ja työnsin kivun itseni ulkopuolelle niin hyvin kuin pystyin.

Tunsin, kuinka lapseni liikkui sisälläni. Se oli matkalla ulospäin. Sentti sentiltä se hivuttautui eteenpäin. Samalla se levitti lantiotani ja tuntemani kipu vain yltyi. Olin varma, että repeäisin kahtia.

Sitten se oli ohi. Yhdessä hetkessä polttavin ja viiltävin kipu helpotti. Minua repivä tunne lakkasi olemasta ja jokin sisälläni ollut purskahti ulos, kuin siemen puristetusta mandariininlohkosta. Suljin helpotuksesta silmäni, vaikka kipu sykki yhä sisälläni.

Avasin silmäni hitaasti ja katsoin polvieni väleistä näkyvää miestäni. Hänen kauhistuneesta ilmeestään ymmärsin heti, ettei lapsemme muistuttanut lainkaan ihmisvauvaa. Sillä ei ollut minulle mitään merkitystä, mutta mieheni oli joutunut täydelliseen shokkiin. En voinut syyttää häntä siitä, mutta en olisi mitenkään pystynyt selittämään asioita hänelle etukäteen. Hän ei olisi joko uskonut minua tai sitten hän olisi yrittänyt estää lastamme syntymästä.

Minäkin halusin nähdä lapsemme, mutta vatsalihakseni olivat liian voimattomat. Yritin nousta istumaan muutaman kerran, mutta jouduin antamaan periksi.

Mieheni shokki alkoi kaikota. Hänen suunsa avautui huutoon, mutta pitkään aikaan hän ei saanut aikaan mitään ääntä. Kun lopulta kuulin hänen kiljuntansa, se oli ohutta ja kimeää, ei millään tavalla miehekästä. Enemmän se toi mieleeni pienen porsaan kiljahdukset.

Käännyin kyljelleni ja yritin nostaa itseäni pystyyn käsieni avulla. Käsivarteni tutisivat, mutta hitaasti onnistuin yrityksessäni; kun olin päässyt tietyn pisteen ohi ja painopisteeni siirtyi lähemmäksi lantiotani, oli loppu helppoa. Tunsin jonkin kostean ja lämpimän valuvan ulos sisältäni. Minua heikotti.

Mieleni piristyi heti, kun näin ensimmäisen silmäyksen lapsestamme. Se oli ryöminyt lattialle ja yritti kaivautua pois sikiöpussistaan. Ei ollut enää epäilystäkään siitä, ettei se muistuttanut enemmän ludetta kuin ihmistä. Sillä oli kuusi jalkaa, mutta jalkojen rakenne oli enemmän ihmismäinen kuin hyönteismäinen; lapsellani oli selvät kantapäät. Sen selkä oli pyöreä, kuin suuri ovaalinmuotoinen tarjotin tai leipälimppu. Väritykseltään se oli melko mitäänsanomaton, mutta toisaalta, lapsemme oli pelkkä nymfi. Vasta nahanvaihdoksien myötä se saavuttaisi lopullisen ulkonäkönsä. Kenties se kasvattaisi itselleen siivet.

Ihaillessani lastani, se onnistui rimpuilemaan itsensä vapaaksi. Mieheni huusi yhä, mutta en kiinnittänyt häneen mitään huomiota. En ollut koskaan ollut hyvä jättämään jäähyväisiä, joten en uskaltanut edes katsoa häntä silmiin.

Tiesin yhden asian, jonka lapsemme oli kertonut minulle edellisenä yönä: synnyttyään se olisi nälkäinen. Se tarvitsi paljon ravintoa kasvaakseen aikuiseksi ja pystyäkseen lisääntymään.

Näin kuinka se ojensi imukärsäänsä suoraksi. Sen kärsä oli kuin bambuputki, joka oli katkaistu terävällä viidakkoveitsellä viistosti. Kun nivelikäs kärsä upposi ravintoonsa, mieheni huuto hiljeni.

Oli niin rauhallista. Rauhallista ja lämmintä. Kaikki tuoksui niin hyvältä.

Loppu.

Kiitos että luit loppuun asti. Lisää hyönteiskuvia Instagramissa: https://www.instagram.com/hyonteismies/ – ota tili seurantaan ja voit myös antaa palautetta tästä tai muista kirjoituksistani instagramin kautta.

hyönteisetkertomustarina

Hyvän mielen joululahja

Anna lahjaksi lumoava luontokokemus.
Tilaamalla Suomen Luonnon tuet suomalaisen luonnon suojelua.