TUOKSUJEN VUOSI

Olin tehnyt päätöksen, joka sinetöisi kohtalomme.

Tämä on kertomuksen kahdestoista osa. Edellinen osa on luettavissa täältä, aloitusosa täältä.


Kesäkuu

Olin kuvitellut, että raskauden aikana muutokset olisivat tapahtuneet jokseenkin tasaisesti. En tarkoita sitä, ettei välillä olisi voinut tapahtua kehityshypähdyksiä, kuten liikkeiden tunteminen ensimmäistä kertaa tai hetki, jolloin tajusin lakanneeni näkemästä varpaitani seisaaltaan.

Nyt kun aikaa oli enää alle kuukausi, tajusin, miten väärässä olin ollut. Suurimmat muutokset olivat sittenkin tapahtumassa vasta nyt, eivätkä ne olleet niinkään ulkoisia muutoksia. Lapseni ja itseni välille oli kehittymässä syvä henkinen side. Tuntui kuin olisin pystynyt kommunikoimaan sisälläni kasvavan elämän kanssa.

Silloin kun mieheni ei ollut kotona, istuuduin usein kuistillemme ja silittelin vatsakumpuani. Samalla pidimme pitkiä keskusteluja lapsemme kanssa. Mieheni olisi luultavasti pitänyt minua sekopäisenä, jos olisi tiennyt asiasta. Hän oli liian maanläheinen ymmärtääkseen yhteyttämme.

Olin ollut oikeassa siitä, ettei mieleni ollut muuttunut päivien kuluessa. Halusin yhä enemmän synnyttää lapsemme luonnollisesti kotona. Enkä ollut ainoa joka halusi sitä; myös lapsemme halusi syntyä kotona. Luulen, että se oli perimässä hajuaistinsa minulta ja halusi sairaalan puhdistusaineiden sijaan herätä raikkaan kesäisen puutarhan tuoksuihin. Olin jo suunnitellut, mitä kaikkia kukkia nostaisin synnytyshuoneeseen sulostamaan sisäilmaa. En laittaisi maljakkoihin pelkästään kukkia vaan niiden lisäksi tuoksuvia yrttejä, kuten basilikaa ja rosmariinia. Mikä tärkeintä, antaisin auringonvalon valaista makuuhuonettamme ja sänkyämme. Olin varma, että lapsemme syntyisi keskellä kirkkainta päivää, jolloin puutarhassamme kuhisisi perhosia, kukkakärpäsiä ja pörröisiä kimalaisia. Hän tulisi olemaan kesän ja valon lapsi.

Sinä iltana otin jälleen asian puheeksi, koska halusin antaa miehelleni aikaa hyväksyä päätökseni. Olihan se totta, että kotisynnytysten vähentyessä lapsikuolleisuus oli vähentynyt, mutta silti onnistumisen todennäköisyydet olivat korkealla. Tiesin, että saisin hänet ylipuhuttua. Hän tietenkin vaatisi, että synnytykseen osallistuisi kätilö. Sanoisin suostuvani toiveeseen, vaikka se olisi pieni valkoinen valhe. Emme tarvitsisi ketään muuta kuin toisemme saattaessamme lastamme maailmaan. Lapsi ei halunnut paikalle muita kuin vanhempansa. Telepaattinen yhteytemme oli vahvistanut tämän minulle.

– Et voi olla tosissasi, hän sanoi. – Luulin, että keskustelimme jo tämän asian kerran läpi. Siinä on liikaa riskejä.

– Emme keskustelleet asiasta sen jälkeen kun otin sen ensimmäisen kerran puheeksi. Sanoit, että voimme miettiä asiaa ja olen miettinyt sitä. Sait siis mitä halusit. Mieleni ei ole muuttunut. Tiedän, mikä on parasta lapsellemme. Haluan, että tuet minua tässä, mutta tarvittaessa pärjään yksinkin.

En olisi halunnut uhkailla häntä, mutta oletin sen olevan ainoa keino saada hänet muuttamaan suhtautumistaan. Kun istutin hänen mieleensä ajatuksen vieläkin pahemmasta vaihtoehdosta, ei pyyntöni tuntunutkaan enää niin pahalta. Näin hänen silmistään, että hän oli jo antanut periksi. Hän ei ehkä ollut myöntänyt sitä vielä itselleen, mutta asia oli käytännössä jo sovittu.

– Minun täytyy sulatella tätä hieman lisää, hän sanoi.

– Onhan sinulla aikaa, sanoin ja hymyilin. Lyhyt keskustelu päättyi siihen ja siirryin ulos ihastelemaan sitruuperhosten tanssia ilmassa.

Päätösosa luettavissa täältä.

hyönteisetkertomustarina

Tunne luontosi

Lähde retkelle metsään, suolle, merelle, kauas ja lähelle.
Tutustu, opi, ihastu ja voimaannu. Koe Suomen Luonto!