TUOKSUJEN VUOSI

Olin tehnyt päätöksen, joka sinetöisi kohtalomme.

Tämä on kertomuksen yhdestoista osa. Edellinen osa on luettavissa täältä, aloitusosa täältä.


Toukokuu

Enää kaksi kuukautta laskettuun aikaan. Raskauden viimeinen kolmannes oli edennyt liki puoleen väliin. Vaikka olin koko ajan kuvitellut, ettei vatsani voisi enää kasvaa suuremmaksi, se venyi päivä päivältä. Pelkäsin että se ratkeaisi. Siitä huolimatta tunsin oloni loistavaksi, vaikkakin olin kuullut tarinoita, että vasta viimeisillä viikoilla olo muuttuisi todella tukalaksi. Monet olivat silloin valmiita tekemään mitä tahansa saadakseen lapsensa ulos kohdustaan. Silloin oli parasta säilyttää keittiöveitsiä riittävän hankalassa paikassa.

Minulla ei ollut vielä kiire. Niin kauan kuin lämpimiä alkukesän päiviä oli luvassa, aioin nauttia niistä täysin rinnoin. Lapsen syntymän jälkeen minulla ei enää riittäisi siihen aikaa. Joinakin aurinkoisina aamuina riisuin aamutossuni ja kävelin höyryävän kuuma kahvikuppi kourassani pihalle ja katselin laiskasti lenteleviä kimalaisia. Nurmikko oli kasteesta märkä ja tuntui paljaiden varpaiden alla jääkylmältä. Se oli niin kylmä, että aina kun astui uuteen kohtaan, jalkapohjia poltti hetken. Sitten verenkierto vilkastui ja lämpö levisi pohkeitani pitkin ylöspäin. Se oli ihana tunne, hetken kärsimys johti suurempaan nautintoon.

Yhtenä lauantaiaamuna olin ulkona juomassa aamukahviani, kun ajatus heräsi mielessäni. Ensin ajattelin, ettei se ollut mitenkään mahdollista, mutta sitten en enää saanut sitä mielestäni. Se alkoi hetki hetkeltä tuntua oikealta. Palasin sisälle kertomaan päätöksestäni miehelleni. Hän istui keittiössä jakkaran päällä ja työnsi juuri suuhunsa suurta meetvurstivoileipää. Pöydälle hänen eteensä oli levitetty ilmaisjakelusanomalehti. Hänen ilmeensä muuttui kysyväksi kun hän näki oman innostukseni.

– Haluan synnyttää kotona, sanoin.

Oli lähellä ettei minusta tullut yksinhuoltajaa, sillä kun hän ymmärsi mitä olin juuri sanonut, hän alkoi yskiä ja melkein tukehtui leipäänsä. Ennen kuin hän sai suutaan auki, hän kaatoi puoli kupillista kahvia suuhunsa. Hän luullakseni toivoi, että olisi ennemmin voinut kulauttaa kurkkuunsa puoli lasillista skottilaista. – Mitä ihmettä sinä puhut? hän sanoi lopulta. Hän yritti kuulostaa rauhalliselta ja uteliaalta, mutta en voinut olla aistimatta sen alta pilkottavaa paniikinomaista pakokauhua.

– Sanoin, että haluan synnyttää lapsemme kotona. Sinä tiedät, miten minä inhoan sairaaloita. Niissä tuoksuu omituiselta, eikä haju lähde ennen pesemistä pois vaatteista tai hiuksista.

– Siitä huolimatta. Se on turvallisin vaihtoehto. En usko, että sairaalan tuoksut ovat päällimmäisinä mielessäsi, kun saat lapsemme syliisi ensimmäisen kerran.

Olin päätökseni tehnyt, enkä aikonut muuttaa sitä. – Kotona synnyttäminen on nykyaikana aivan yhtä turvallista. Ennen vanhaan useimmat lapsista syntyivät kotona.

– Mutta entä jos tulee komplikaatioita ja joudumme turvautumaan hätäsektioon? Etkö muista, mitä valmennuksessa kerrottiin? Siinä vaiheessa emme voi hypätä taksiin ja suhauttaa synnytyslaitokselle.

– Meidän ei tarvitse olla sellaisesta huolissamme. Valmennuksen tarkoitus on kertoa mikä kaikki voi mennä pieleen ja luoda samalla luottamusta siihen, että ammattimainen henkilöstö hoitaa tilanteen kuin tilanteen. Se ei tarkoita, että mitään menisi lähtökohtaisesti pieleen. Usko minua, se on paras vaihtoehto. Rentous on synnytyksen aikana oleellisinta, enkä usko voivani olla missään muualla niin rentona kuin kotonamme.

– Onhan meillä vielä aikaa miettiä, päätöstä ei tarvitse tehdä juuri nyt, hän sanoi.

Tiesin, mitä hän ajatteli. Hän toivoi, että ajan kuluminen saisi mieleni muuttumaan. Niin ei tulisi käymään. Oli turha luulla, että pyörtäisin päätökseni. Sen sijaan, että olisin alkanut kinaamaan enempää, sanoin: – Eikö sinun pitäisi jo joutua töihin?
Hän vilkaisi kelloa. – Olet oikeassa. Keskustellaan tästä asiasta lisää illalla, sopiiko?

Nyökkäsin ja hymyilin tietäessäni, ettei ainakaan hän aikonut ottaa aihetta puheeksi. Emme puhuisi asiasta tänään ja tuskin tällä viikollakaan. Hän vain olettaisi, että muuttaisin mieleni ja sillä hyvä. Hän oli niin väärässä kuin olla ja voi.

Palasin ulos haistelemaan auringonpaistetta ja sen loisteessa kuivuvaa nurmikkoa. Kaksi sitruunaperhosta lenteli matalalla kieppuen toistensa ympärillä kuin tanssien.

Jatkuu kesäkuussa …

hyönteisetkertomustarina

Tunne luontosi

Lähde retkelle metsään, suolle, merelle, kauas ja lähelle.
Tutustu, opi, ihastu ja voimaannu. Koe Suomen Luonto!