Kuvat: Krista ja Tapio Kujala

Lue ensimmäinen osa täältä ja aiempi osa täältä.

Siellä missä on paljon vuoristoa on myös paljon luolia. Yksi mahtavimmista matkan kokemuksista oli tutkia luolia. Toiset olivat niin suuria että niissä mahtui seisomaan ja toiset niin ahtaita, että niissä pääsi etenemään ainoastaan ryömien. Luolien sisältä löytyi monenlaista lajistoa, vaaksiaishämähäkkejä, lukkeja, hyppysirkkoja, tuhatjalkaisia ja tietysti lepakoita. Pimeässä elämään tottuneet lajit olivat selvästi värittömämpiä kuin päivänvalossa elävät.

Saatuamme tutkittua erään vastaantulleista luolista, pysähdyimme Tara-joen ylittävän sillan luokse ihastelemaan maisema. Silta ei suinkaan ole tavaomainen vaan kulkee korkealla syvän kanjonin yläpuolella. Näkymät alas olivat päätähuimaavia. Ainakin siihen aikaan silta tunnettiin Euroopan suurimpana.

Havaitsimme ajoväylän vieressä nousevan kallion kyljestä luolan suuaukon. Pakkohan sitä oli pysähtyä tutkimaan.

Luola osoittautui paljon isommaksi kuin miltä se ulkopuolelta näytti. Tilassa mahtui seisomaan hyvin. Hyönteisiä piti etsiä otsalampun avulla. Korkealla katossa lepäili myös lepakko.

Jotain sieltä myös näyttää löytyvän. Osoitan löytöpaikkaa Ollille.

Ryhmäpotretti luolassa.

Tara-silta on uskomaton rakennelma, joka kulkee suuren kanjonin yli. Jos olisi ollut enemmän aikaa ja rohkeutta, kanjonin olisi voinut ylittää myös vaijeriliu’ulla.

Näkymät sillalta ovat hulppeita.

Durmitor, Durmitorin isäntä ja maankuulut makkarat

Majoituimme muutamaksi yöksi Durmitorin kansallispuiston lähettyville. Olimme nyt huomattavasti korkeammalla ja sääolosuhteet olivat kaikkea muuta kuin helteiset. Turhaan ei ollut pakattu lämmintä vaatetta mukaan, sillä nyt se tuli tarpeeseen.

Majoituspaikan kokemuksista legendaarisimmiksi osoittautuivat yhteiset ruokailuhetket. Majapaikan isännän valmistamat annokset olivat hyvin lihapitoisia. Montenegrossa ei muutenkaan taidettu tuntea muunlaisia ruokavalioita ja vegaanit olisivat todennäköisesti kuolleet nälkään. Kyytipojaksi halukkaat saivat kotipolttoista rakijaa avokätisesti. Tai jos halusi viiniä, se tarjoiltiin täysinä tuoppeina. Rakija-ryyppy kuuluu paikallisiin tapoihin ja siksi meille tarjottiin terästystä myös aamukahvien yhteydessä.

Eräänä iltana isäntä tarjoili meille perinnemakkara-annoksia ja totesi saksaksi ”mein vater” – minun isäni. Vielä jäi aavistuksen epäselväksi, tarkoittiko hän että makkarat oli valmistettu hänen isänsä reseptin mukaisesti vai viittasiko hän lihan alkuperään. Hyviä ne kaikesta huolimatta olivat.

Kylmän ilman vuoksi haavit saivat levähtää ja keskityimme ennen kaikkea kaivelemaan puunrunkoja ja seulomaan. Matkasimme toisinaan alemmas laaksoihin, joissa lämpötila oli korkeammalla ja haaveistakin oli paljon hyötyä. Suurimman huomion saivat kuitenkin luolat, sillä löysimme yhden ahtaankokoisen sisäänkäynnin ja vähän sitä tutkittuamme havaitsimme että luola vaikutti jatkuvan todella syvälle. Ehkä vesi oli aikoinaan porannut kallioperään uoman.

Sen sijaan että ryntäsimme tunnelin kätköihin, palasimmekin autoille. Pete oli tarkkana turvallisuudestamme ja edellytti siksi ehdotonta varovaisuutta. Esimerkiksi kypärän käyttäminen tunnelissa oli välttämätöntä. Ja pitihän siellä varoa käärmeitä ja skorpionejakin. Itse luolassa ryömiminen oli aivan toista kuin isossa luolassa seisominen. Käytävä todella vaikutti jatkuvan niin pitkälle kuin omat hermot vain etenemisen mahdollistivat. Mutkikas käytävä asetti haasteita, koska ahtaassa tilassa ei mahtunut kääntymään ja pois piti tulla peruuttamalla. Ryömin itse ehkä 10-15 metriä kiven sisään – matka oli varmasti oikeasti paljon lyhyempi ja tuntui paljon pidemmältä. Noukin kyytiin hämähäkkejä seinämiltä. Ahtaan paikan ahdistavuus lisääntyi jokaisen eteenpäin ryömityn metrin kymmenesosan myötä. Siinä vaiheessa kun edessä lentävä lepakko onnistui säikäyttämään minut, ei auttanut kuin palata takaisin.

Durmitorin lähiseutujen tutkimisen aikana oli aika hyvästellä Aleksandra ja Bogic. Meillä oli sen jälkeen vielä pari päivää aikaa tutkia haluamimme maastoja. Mieliala oli kaikilla hieman apea kolean sään johdosta, tarkoitus kun oli viettää vielä enemmän aikaa samoilla seuduilla. Kun eräänä aamuna heräsimme lumisateeseen, oli helppo sinetöidä päätös suunnitelmien muuttamisesta.

Durmitorin majapaikka.

Durmitorin isännän ruokapöydässä. Takana Durmitorin isäntä itse, vahtimassa tyypilliseen tapaansa, että vierailla on kaikki tarvitsemansa. Tällä kertaa ruokana oli kalaa, annoksista käy hyvin ilmi, että mikään fine dining -paikka tämä ei ollut.

Roskia ei vaivauduttu maatiloillakaan viemään kovin kauaksi. Muutamien kymmenien metrien päästä asuintaloista sijaitsi tämännäköinen niitty. Huomaa intohimoinen hyönteisharrastaja, jonka suojaväritys sulautuu maisemaan erinomaisesti.

Lahopuun kaivelua.

Olli löysi upean Temnoscheila caerulea -pehkiäisen. Tämä oli ainakin omasta mielestä yksi vaikuttavimpia kovakuoriaisia mitä matkan aikana näimme.

Jälleen hiiltynyttä puuta. Joltain tämäntyyppiseltä rungolta löysin Prostomis mandibularis -kuoriaisia. Jaakko suorastaan hyppi riemusta saadessaan nähdä lajin elävänä ensimmäistä kertaa.

Prostomis mandibulariksella on jyhkeät leuat, joilla se voi nakerrella lahoavaa puuta. Laji on reliikki, eli sitä on aikoinaan esiintynyt runsaasti laajalla alueella mutta nykyisin se on voimakkaasti taantunut. Se tarvitsee elinympäristökseen vanhaa metsää.

Lahopuun tutkimisen lisäksi mukaan kerättiin seulosta. Taustasta näkee, että rinne sijaitsee suhteellisen korkealla.

Tällainen näkymä on Suomessa harvinainen. Järvi, jonka rannoilta ei löydy ensimmäistäkään kesämökkiä.

Järveä tutkimassa.

Toisen lammen kohdalla oli puinen penkki, jolla saattoi istahtaa, syödä eväitä ja ihastella näkymiä.

Kaupoilla käydessä oli tyypillistä, että kulkukoirat tulivat kerjäämään makupaloja.

Pete pitää tiukkaa turvallisuusohjeistusta, sillä pian ollaan tekemässä jotain vaarallista…

…löysimme nimittäin luolan, joka oli sen verran ahdas ettei sinne mahtunut kuin yksi ihminen kerrallaan.

Tunneli kulki syvälle kallion sisälle ja eteenpäin päästäkseen täytyi ryömiä. Pete näyttää mallia ja poimii seinämiltä vastaantulleita otuksia.

Päästäkseen parhaille paikoille ja lupaavimpien luolien suuaukkojen luokse, täytyi välillä kiivetä jyrkkiä kalliorinteitä. Pete huolehti porukasta ja varmisti, ettei kukaan vaaranna itseään. Itsellenikin tuli pian kuvan ottamisen jälkeen käsky laskeutua alemmas.

Oli aika kiittää Bogicia ja Aleksandraa yhteisistä päivistä. Jatkoimme viimeiset päivät etsintöjä ilman heitä.

Eräänä aamuna Durmitorissa maisemat näyttivät tältä. Oli aika vaihtaa maisemaa…

Seuraava osa on luettavissa täältä.

Kiitos että luit loppuun asti. Lisää hyönteiskuvia Instagramissa: https://www.instagram.com/hyonteismies/ – ota tili seurantaan ja voit myös antaa palautetta tästä tai muista kirjoituksistani instagramin kautta.

hyönteisetlajikartoitusMontenegrotutkimusmatka

Hyvän mielen joululahja

Anna lahjaksi lumoava luontokokemus.
Tilaamalla Suomen Luonnon tuet suomalaisen luonnon suojelua.