Sikapuron kosteikko sijaitsee Arin kotitilalla Kiuruvedellä. Seisoessamme mökin pihalla yllämme kaartelevat räystäspääskyt. Ne ovat Arin vanhoja tuttuja, viime kesänä rengastettuja. Räystäiden alla on niille betonipesiä. Mökistä kuuluu haukuntaa.

”Iines, mokoma terroristi! Me ei olla puheväleissä, koska se tappo pääskyn poikasen.”

Ari avaa oven ja päästää koirat meitä tervehtimään. Iines osoittautuu vanhaksi jackrusseliksi, joka vapisevin jaloin köpöttää alas portaita.

”Sen on täytyny tippua suoraan sen nenän eteen, ei se muuten sitä olis löytäny.”

Tilan on raivannut Arin isoisä 50-luvulla. Taloon muutettiin vuonna 1957, mutta navetta valmistui vasta seuraavana vuonna eikä saunaakaan vielä ollut. Kaivolla kai peseytyivät. Nykyistä nurmikkoa Ari kertoo yrittävänsä pienentää ja köyhdyttää saadakseen pihasta ketomaisemman; sellaisen kuin se oli hänen ollessaan pikkupoika. Silloin isä sen niitti kerran vuodessa, ja silti piha pysyi matalakasvuisena vapaana juoksentelevien vasikoiden ansiosta, joiden kanssa Ari pikkupoikana leikki.

”Sillä lailla tuntuu, että juuret on tässä,” sanoo Ari, vaikka nykyisin hän asuu vakituisesti Oulussa.

Räystäspääskyt ovat asettuneet Ari Kumpulaisen asentamiin betonipesiin. Kuva: Sonja Laukkanen

Mukaan maisemaan

Tämä on se näkökulma maisemaan, jota toivoisin teidän käyttävän kertomusta lukiessanne. Minulle maisema on asumista; syvään juurtunutta ymmärrystä omasta elinympäristöstä. Se perustuu arkipäiväiseen kanssakäymiseen aineellisen maailman ja muiden sitä asuttavien olentojen kanssa. Emme siis vain katsele maisemaa, vaan olemme maisemassa, jatkuvassa vuorovaikutuksessa sen kanssa. Lisäksi meille tärkeät maisemat ovat osa minuuttamme. Me muutamme maisemaa, mutta se myös muuttaa meitä.

Käveleminen on tapa tehdä maisemaa. Se on moniaistista, kehollista, osallistuvaa maisemassa olemista ja kokemista. Käveleminen kokoaa yhteen paikkoja ja niiden ominaisuuksia sekä tapahtumia ja kohtaamisia ihmisten, kasvien ja eläinten kanssa. Nämä kohtaamiset toimivat sysäyksinä, mahdollisuuksina uuteen tietoon. Käveleminen on siis tapa oppia.

Kohtaamiset muodostavat kertomuksen. Kertomamme tarinat ovatkin tulkintoja, joita teemme jatkuvasti liikkuessamme maailmassa. Ne kertovat sekä suhteestamme ympäristöön että siitä, millaisina ymmärrämme itsemme.

Tällaista ajatussuuntaa kutsutaan fenomenologiaksi. Fenomenologia tutkii sitä, miten asiat ilmenevät meille, eli mitä ja miten havaitsemme. Se arvostelee länsimaisille tuttuja kahtiajakoja, kuten mieli ja ruumis, luonto ja kulttuuri, subjekti ja objekti, järki ja tunteet. Ne eivät ole universaali tapa ymmärtää maailmaa.

Suoraan havaintoon ja kokemukseen pääsee käsiksi vain kokemalla, siitä kertoessani se muuttuu samalla tulkinnaksi. Tarinani ei pyrikään tiedon täsmälliseen esittämiseen vaan luomaan sanoin, äänin ja kuvin kokemus kävelystämme, jotta voimme kiinnittää huomiota niihin merkityksellisiin kohtaamisiin, joista tietomme maailmasta muodostuu. Tällainen tieto on omakohtaista. Se muodostuu yhteistoiminnassa ympäristön kanssa laajentaen toimijuutta muuallekin kuin ihmiseen.

Joten tervetuloa fenomenologiselle maisemakävelylle Sikapuron kosteikolle! Tällä kävelyllä tärkeää on matka, ei vain määränpää.

Rehevän lehdon asukkaat

Siirrymme viereiseen lehtoon, joka on suojeltu. Nyt on kuivaa, mutta kosteammilla keleillä metsä muistuttaa sademetsää ja sen lajisto on runsas. Kasvikartoituksen mukaan sieltä löytyy yli 200 lajia: pussikämmekkää, talvikkeja, valkolehdokkeja ja mustakonnanmarjaa. Ari on ripustanut pönttöjä eri lintulajeille. Käpytikka on naputellut kolonsa yhden pöntön yläpuolelle. Sieltä se lehahtaa pakoon meidän lähestyessämme ja huutaa varoituksiaan oksalta poikasten kiljuessa pesässä.

Näistä rehevistä metsistä linnut pitävät.

Seuraamme polkua, jonka Ari on astellut metsään. ”Minä olen tehnyt semmoisia luontopolkuja, joita joka ilta käyn kävelemässä. Se on joka päivä erilainen, eri vuoden aikaan, ja maisema muuttuu…”

Ari kulkee polkua lammelle mennessään, jotta se ei umpeutuisi. Kävelemme menneiden sukupolvien jalanjäljissä, sillä polku on ikivanha. Se näkyy sata vuotta vanhoissa kartoissa.

Näissä metsissä on ollut jo pitkään asutusta. Ari on löytänyt kolmen talon rauniot ja yhden kaivonkin. Maapohjaisista taloista on säilynyt kivijalka ja jonkinlainen uunin tapainen. Itse asukkaat olivat luvattomia eivätkä omistaneet maata.

”Ne on vaan joskus lähteneet ja kattoneet, että tuonne voi pikkusen peltotilkun tehdä… Ne on vaa muuttanu tänne ehkä karkuun jotain.”

Näyttävä raidankeuhkojäkälä on herkkä elinympäristönsä muutoksille. Sen runsaus kertoo, että lehto on saanut olla kauan rauhassa. Kuva: Ari Kumpulainen

Saavumme vanhan raidan luo. Raidan juuripahka on arvotavaraa, mutta suuria raitoja harvoin enää löytyy. Ne ovat tervaleppien kanssa tienvarsien roskapuupinoissa. Näistä metsistä niitä ei kaadeta, sillä puu on keväällä kukkiessaan tärkeä ravinnonlähde mehiläisille. Se on myös maaperälle hyväksi.

”Sehän on semmonen, että kun vesisade menee siitä läpi, niin se on sama kun heittäs kalkkia mettään.”

Metsää hoidetaan poistamalla metsänhoitoyhdistyksen sinne aikoinaan istuttamia havupuita. Suurimmat niistäkin säästetään. Poikkeamme katsomassa mäntyä, joka näkyy jo 50-luvulla otetussa ilmakuvassa.

Säästetty on myös suuria kuusia, ”ei mitään jättiläisiä”, vaikka ne pikkupoikana hirveän isoilta tuntuivatkin. Ja ajan oloon niistä tulee sellaisia.

”Tänne kun tulee lauantai-iltana ja rupee tohon kuusen juurelle pitkällee ja rupee kuuntelemaa, niin aika paljon on linnun ääntä täällä, että tiltalttejakii huus neljä tai viisi yhtä aikaa, ja sitte kaikki muut päälle viel.”

Syksyisin hiljaisuus tuntuukin lähes aavemaiselta. Myös kesäisin on hetkiä tai päiviä, jolloin ei mistään kuulu mitään, ”et en tiiä, mitä ne vaistoo tai mikä sen aiheuttaa. Sama kun nuo pääskyt. Välillä ne lentää hirveesti ja välillä ne ei liiku yhtää.”

Metsän lahopuusta ja lehtikarikkeesta pitää polulla ryömivä suuri, musta kovakuoriainen.

Sitten ilman täyttää kielojen tuoksu.

”On täällä silleen ihan oma tunnelmansa, kunhan ei olisi niin paljon noita itikoita.”

Vierailemme vielä yhdellä puulla, johon tikka on koputellut kolonsa.

”Siinä on jonkun pesä, jonkun koti. Sama homma niin kun pihassakin. Pönttö on vieressä, mut ite tekee oman. Minä sitä arvuuttelin, ettei se oo käpytikan kolo. Se on joko pohjantikka tai pikkutikka, mutta minun mielestä ei tosta reiästä käpytikka sovi sisälle.”

Tikkojen lisäksi näistä metsistä löytyy hömötiaisia, töyhtötiaisia, sinitiaisia ja talitiaisia.

Elpyvä kosteikko

Kun saavumme kosteikolle johtavalle hiekkatielle, huomiomme kiinnittää pieni ruskehtava perhonen. Oliko se papurikko? Taisi olla vähän pieni papurikoksi, vaikka värit kyllä täsmäsivät. Taivaalla kaartelee kalalokki. Se on pesinyt viisi tai kuusi vuotta saaressa kosteikolla.

”Monet poikaset se on saanu tässä. Se ei kyllä tykkää, kun tullaa tänne.”

Tien päästä avautuu itse kosteikko. Ennen patojen rakentamista syksyllä 2012 se oli ollut rääseikkö; vesijättömaata, joka oli keväällä tulvassa. Altaan pohjaa kaivettaessa löytyi metrin syvyydestä sinisen saven sisältä levyksi puristunutta kaislikkoa. Alue on kai ollut umpeen kasvanutta järven pohjaa.

Normaalisti kosteikolla riittää pikkukalaa kalalokille syötäväksi ja merikotkapariskuntakin vierailee säännöllisesti haukia saalistamassa, mutta nyt kaksi kolmesta vesialtaasta on kuivillaan. Pohja kaipaa elvyttämistä. Kosteikolle onkin kylvetty rantaniittyseosta ja kurjenmiekkaa tarkoituksena lisätä biomassaa ja sitten hajottajia, siis luoda ekosysteemi.

Kosteikon pohja on halkeillutta kuin kuivunut erämaa, sillä paksun vesipatjan alla läheiseltä turvesuolta tuleva sakka on tiivistynyt sinne. Kuva: Sonja Laukkanen

Myöhemmin kesällä asennetaan myös uudet säätöpadot, joilla vettä voi lankkujen avulla säätää.

”Minä aattelin, että nostan aluks sillee, että ihan hiutu tulee tähän pintaa. Haluan nähdä ens keväänä, että kuinka paljon tähän saadaan kahlaajia. Minä olen sitä aina paksulla vedellä pitäny, mutta sitte viisaammat opetti, että se ei oo se veden määrä siinä tärkein, vaan sopiva syvyys, että sieltä pohjasta saa sitä ravintoo.”

Kasvillisuuskin nousee ja muodostaa linnuille suojapaikkoja, kun se saa välillä happea. Niin luontokin on tulvaniittyjä säädellyt, välillä tulvittaen, välillä pitäen kuivana. Ja ennen, kun ei apulannoitteita ollut, eikä peltoja raivattu rehun kasvattamiseksi, vesijättömailta ja puronvarsilta niitettiin heinää karjalle. Niitto piti kosteikkoja avoimina. Täälläkin on ollut lato, joka näkyy vanhassa valokuvassa.
Tämän kesän altaat saavat olla kuiviltaan ja vain odotellaan, että kasvit kasvavat.

”On se vähä ottanu vihreetä. Jospa se siitä, kun sais sadetta.”

Keskimmäisetä, nytkin tulvitettuna olevalle altaalta lehahtaa lentoon viisi telkkää. Viik, viik, kiljuvat taivaalla kaartelevat pääskyt. Ohitamme juuri puun, jonka Ari kertoo toimivan niiden yöpuuna. Syksyisin, kun hyönteiset muualta häviävät, on täällä satoja pääskyjä, sillä kosteikko pysyy pitkän lämpimänä. Ja kevään ensimmäiset pääskyt löytää täältä. Silloin kuoriutuvat korennot, joita ne syövät, kun muita hyönteisiä ei ole.

Kosteikolla vierailevat silloin tällöin myös ahma, susi ja ilves.

”Ahma se on kummallinen elukka. Mulla oli tossa tukkasotkia yks kevät ja yritin saada niitä pesimään tähän, mutta ahma se multa pesälaatikon vei saaresta. Minä ihmettelin, et mitä helvettiä. Se löyty tuolta välipadolta, se oli kantanu sen sinne aikasa kuluks. Ison vanerilaatikon.”

Kierroksen loppupuolella kohtaamme vielä minkin raadon, jonka ympärillä pörrää raatokärpäsiä. Se oli jäänyt ojassa olevaan heti tappavaan loukkuun.

”Se on päätynyt luonnon kiertoon. Pakko pyytää pois, muuten se syö kaikki täällä. Minä nyt jätin sen siihen, et saa raatokärpäset siitä ravintoa. Tuon hirven luut ja kaikki tänne ravinnoks eläimille. Niinhän tuo minkkikin, eihän se hukkaan mene. Luonnossa ei mikään mee hukkaan, kaikki käytetään tarkkaan. Jopa kynnetkin syödään. Hiiret syö.”

Sellainen oli fenomenologinen kävelyretkemme Sikapuron kosteikolle. Opitko sinä siitä jotain uutta?

Sikapuron kosteikosta kehkeytyy kahlaajalintujen keidas. Kuva: Sonja Laukkanen

Näkökulman kävelyyn tarjosi Ari Kumpulainen, kokijoina lisäksi Eila Sevenius ja minä vuoropuhelussa Sikapuron kosteikon, metsien ja siellä asuvien olioiden kanssa. Tulkinta ja tarina ovat minun käsialaani. Siihen on käytetty Tim Ingoldin asumisnäkökulmaa, Maurice Merleau-Pontyn kehollisuutta, James Gibsonin ekologista psykologiaa ja Nigel Thriftin ei-representationaalista teoriaa. Metodeina toimivat osallistuva havainnointi, käveleminen ja tarinankerronta. Kirjallisia vapauksia olen käyttänyt aiheiden järjestelyssä ja leikkaamisessa, sillä tilakysymysten vuoksi rikas tunnin kävely ei mahtunut tähän kokonaisuudessaan.

Kiitos kaikille osallistujille!