Sanana Halloween tuo nykyään mieleen ennen kaikkea muoviset naamarit, kurpitsat ja kauhuelokuvat. Juhlan historia ulottuu noin kahden tuhannen vuoden päähän, jolloin muinaisen kelttiläiset viettivät valon ja pimeyden aikakausien väliin ajoittuvaa Samhain-juhlaa, johon myös suomalainen kekri-syysjuhla yhdistyy. Päivät lyhenivät ja yöt muuttuivat kylmemmiksi. Kesä oli tullut päätökseensä ja sadonkorjuukausi oli ohi. Luonto alkoi valmistautua keräämään voimiaan kukoistaakseen jälleen keväällä.

Ja samoin tavoin myös ihmiset valmistautuivat lepäämään pimeän talven yli. Kun sato oli korjattu, eikä maa tarjonnut enää antimiaan, aikaa jäi enemmän läheisille ja itsensä tutkiskeluun. Oli aika suunnitella tulevaa kasvukautta. Samalla ihmiset saattoivat tutkia kulunutta vuotta, hyvästellä sen aikana menettämänsä läheiset ja muistella esivanhempiaan. Varjojen pimentyessä oli helpompaa tiedostaa ja hyväksyä oma kuolevaisuutensa. Loppujen lopuksi se oli vain osa elämän kiertokulkua.

Tapahtumasarja, jonka seurauksena päädyimme Malmin hautausmaalle öiseen aikaan, alkoi aiemmin tänä vuonna. Kesäkuun alussa minuun otti yhteyttä Topi Linjama, joka oli kirjoittamassa Kotimaa -lehteen artikkelia hautausmaiden tyypillisestä lajistosta. Juttu kosketti kaikkia lajiryhmiä ja omat kommenttini liittyivät eritoten selkärangattomiin.

Jos miettii tyypillistä hautausmaata ja siellä vallitsevia olosuhteita hyönteisten kannalta, ovat elinympäristöt ristiriitaisia. Toisaalta hautausmaiden puusto voi olla vanhaa ja monipuolista, esimerkiksi Malmin hautausmaan alueella kasvaa yli 250 puuvartista kasvilajia, -lajiketta tai -muunnosta. Puita on siellä myös todella paljon, yksistään näyttäviä puukujanteita kulkee hautausmaan sisällä yhteenlaskettuna 13 kilometrin verran.

Hyvä asia on, että tiettyihin puulajeihin erikoistuneet lajit löytävät varmasti itselleen sopivaa ravintoa. Tämän uskoisi lisäävään ympäristössä viihtyvien lajien määrää merkittävästi kuin myös näistä lajeista riippuvaisten petojen ja loisten määrää. Lisäksi istutuksissa ja haudoilla on runsaasti kukkivia kasveja, joissa pölyttäjät voivat ruokailla. Runsas ja monipuolinen kasvisto on hautausmaiden ehdottomia vahvuuksia.

Puut ja istutukset tarvitsevat paljon hoitoa ja tässä päästään kääntöpuoleen. Perinteisesti hautausmaat pidetään moitteettomassa kunnossa. Hyönteisten kannalta tämä on erittäin huono asia. Tasainen, lyhyeksi leikattu nurmikko tarjoaa elinympäristöä vain niukalle lajimäärälle ja  hyönteisten talvehtiminen hankaloituu, kun kariketta ei pääse kertymään maahan, puiden tyveille tai pensaiden alle.

Siellä täällä on kuitenkin kiviaidoissa koloja sekä puuvanhuksissa repsottavia, haljenneita kaarnoja. Jopa niitä täysin hoitamattomia vyöhykkeitä, joista löytyy turvasatamia talvehtiville hyönteisille. Esimerkiksi Malmilla vanhat ja hoitamattomat hautapaikat muodostavat tietyille alueille pieniä, tilkkutäkkimäisiä ketolänttejä. Nämä alueet, yhdistettyinä vanhoihin ja sammaloituneisiin hautakiviin ovat omaan silmääni hautausmaan kauneimpia kohteita.

Silloiset kommenttini perustuivat lähinnä olettamuksiin, joita vahvistin piipahtamalla Vantaan Honkanummen ja Helsingin pitäjän kirkon hautausmailla. Totesin Topille, että olisi erittäin mielenkiintoista päästä tutkimaan itse jonkin hautausmaan lajistoa tarkemmin ja jopa päästä viettämään siellä aikaa pimeällä, jolloin voisi kokeilla valohoukuttelun tehoa. Vakaa aikomus oli todella pyrkiä kysymään joltain hautausmaalta lupaa, mutta asia jäi ajatuksen tasolle. Topi kuitenkin sisällytti kommenttini artikkeliinsa.

Helsingin pitäjän kirkon hautausmaalla nurmikko oli paikoin hellemmin hoidettu ja siinä näkyi jopa kukkivia voikukkia. Myös puusto on runsaslajista: saarnia, lehmuksia, jalavia, mäntyjä, koivuja… Kuva: Tapio Kujala.

Honkanummen hautausmaan puukujanne. Tyypillinen näkymä monella hautausmaalla. Kuva: Tapio Kujala.

Honkanummelta löytyi hautausmaan keskeltä hoitamattomia vyöhykkeitä. Paahteisen kallion sammalkasvuston alta löytyi ainakin jonkin verran elämää, kun muutamaa tuppoa käänteli. Kuva: Tapio Kujala.

Helmikuussa olin saanut toisen yhteydenoton Tuisku Lehdolta, joka opiskelee Aalto-yliopistossa ohjaajaksi. Yhteydenotto on jo johtanut mielenkiintoisiin projekteihin, joista tuonnempana lisää. Projekteihin liittyen Tuiskun isä oli kysynyt loppukesästä, että keitä hyönteisharrastajia on mukana ja tunnistanut nimeni lukemastaan Kotimaa -lehden artikkelista. Maailma on toisinaan hyvin pieni paikka!

Oleellista tämä on siinä mielessä, että Tuiskun isä, Risto Lehto sattuu työskentelemään Helsingin seurakuntayhtymän hautaustoimen johtajana. Tuisku oli kysellyt asiaa ja saanut vierailun järjestymään Malmin hautausmaalle. Hanketta tuki erityisesti hautausmaan ylipuutarhuri, joka on itsekin kiinnostunut alueen lajistosta.

Itselläni oli pari muuta ajatusta miten ympäristöä voisi hyödyntää astetta tehokkaammin blogin Halloween-spesiaaliin linkittämiseksi. Pyysin mukaan suunnitelmaan Olli Pihlajamaata, koska arvasin että häneltä löytyisi tarvittavaa heittäytymiskykyä. Tämä tosin oli vain pieni yksityiskohta ja alueen lajiston kartoittaminen oli meille molemmille ehdottomasti pääasia.

Syyskuisena arki-iltana kohtasimme Ollin ja Tuiskun kanssa hautausmaalla. Itse olin paikalla jo hieman aikaisemmin ja heiluttelin haaviani portin lähettyvillä puissa ja pensaissa. Vastaantulevat lajit olivat hyvin arvattavia ja ehkä jo siinä tuli todettua, että ajankohta oli aavistuksen liian myöhäinen, sillä haaviin tarttui yksilöitä varsin maltillisesti.

Kun muut tulivat paikalle, siirryimme syvemmälle hautausmaalle ja haavimme puita niin pitkään kuin valoa riitti. Helposti tunnistettavia lajeja kertyi muutamia kymmeniä, hätkähdyttävin löytö oli sypressilude, jonka Olli löysi joltain erikoisemmalta havukasvilta – yleisimmin lajia on löydetty vain sypressiltä ja katajalta. Tämäntyyppiset havainnot voivat lisätä tietoutta lajien ravintokasveista.

Malmin hautausmaalla riittää vanhoja puukujanteita. Pitkä haavinvarsi on välttämätön apuväline, sillä monet puut ovat niin isoja, että tavallisella varrella ei ylettäisi edes alaoksille. Kuva: Tuisku Lehto.

Hautausmaa oli yhä yleisölle normaalisti auki, mutta saimme touhuta rauhassa ja muita kävijöitä ei tullut vastaan kuin kourallinen jos sitäkään. Kuljimme ristiin rastiin kujanteita ja haavimme niiden varrella kasvavia puita ja hautauskortteleita rajaavia pensasaitoja. Yhtä hyvin paikka olisi voinut olla hyvin hoidettu puisto, haudat itsessään eivät näytelleet oikeastaan minkäänlaista roolia, emme edes yrittäneet tutkia olisiko niiden eteen istutetuilla kasveilla voinut elää jotakin. Aiemmin kesällä olisimme ehkä nähneet niillä perhosia, kukkakärpäsiä ja pistiäisiä.

Haavien sisältöä tutkittiin välillä yhdessä, tämä saattoi olla merkki mielenkiintoisesta löydöstä. Kuva: Tuisku Lehto.

Tuisku oli itsekin kiinnostunut löydöksistämme. Olli taisi tässä esitellä lehmuksilta löytyneitä Stenopsocus stigmaticus -jäytiäisiä. Kuva: Tapio Kujala.

Illan hämärtyessä pimeys laskeutui päällemme salakavalan nopeasti. Pian haavin sisällön tarkistaakseen joutui turvautumaan kännykän taskulamppuun. Oli turha jälkiviisastella. Lähdimme hiljalleen palaamaan autoille, joihin olimme jättäneet otsalamput. Itselläni oli mennyt suuntavaisto samankaltaisten kortteleiden keskellä täysin sekaisin, mutta onneksi muut osasivat suunnistaa autoille. Tosin nappasimme vain otsalamput mukaan ja lähdimme etsimään sopivaa kohtaa valvontalakanan ja -valojen asettamiselle. Paikka löytyi hautauskortteleiden risteykseen jäävältä aukiolta. Tuisku oli saanut haltuunsa yleisavaimen, jolla sai porttien lisäksi auki hautausmaalle ripoteltuja sähköpisteitä.

Olli tutkii haavin sisältöä puhelimen valo apunaan. Kuva: Tuisku Lehto.

Ajoimme autot paikalle ja viritimme välineet kuntoon. Valot eivät ainakaan heti vaikuttaneet imaisevan puoleensa mitään. Kesti pitkään ennen kuin lakanalle tuli yhtään mitään ja lopultakin saldo oli lähes olematon: hyttynen, pari talvisääskeä, karvasääski ja pallohyppyhäntäinen. Odottelun aikana pyörimme lähistöllä hyönteisseulojen kanssa, mutta sekin vaikutti turhauttavalta. Odotetusti paikat olivat liian siistissä kunnossa, eikä seulottavaa materiaalia irronnut helposti mistään. Alunperin itselläni oli aikomus täyttää useampi laatikollinen seulosta, mutta nyt seulosta riitti jaettavaksi vain kahteen laatikkoon. Niistä ei aluksi mitään mieltä järisyttää noussut ylös, mutta kokonaislajimäärä sai silti lisäyksiä, eli tilanne ei hyönteisten kannalta ole lainkaan toivoton.

Pensasaitojen keskeltä löytyi avoinainen tila, josta seulottavaa materiaalia riitti, paikka oli vain niin varjoinen, ettei siellä välttämättä hirveästi lajeja ollut. Kuva: Tuisku Lehto.

Mukaan otettavat seulokset saa näppärästi pakattua kestohedelmäpusseihin. Kuva: Tuisku Lehto.

Allacma fusca -pallohyppiäinen löysi tiensä valvontavalolle. Yksilöitä löytyi runsaasti lisää kerätyistä seuloksista. Kuva: Tapio Kujala.

Viidentenä päivänä seuloksesta nousi mielenkiintoinen laji. Aamulla talouspaperin päällä kökötti Rhizophagus -suvun kaarniainen. Sukuun kuuluu muutamia hyvin samannäköisiä lajeja, joten otin yksilöstä valokuvia ja aloin kahlata määrityskaavaa läpi. Peitinsiipien suorat pistekuopparivit ja tuntosarvet auttoivat etenemään ja lopulta kaikki tuntomerkit osuivat lajiin R. parallelocollis, jota kutsutaan suomeksi kalmistokaarniaiseksi. Laji on monesti liitetty hautausmaihin ja se on saanut siitä myös nimensä (englanniksi laji tunnetaan nimellä Graveyard Beetle – hautausmaakuoriainen). Kalmistokaarniainen elää maan alle hautautuneessa puuaineksessa, mutta on hieman epäselvää, käyttääkö se ravinnokseen lahoavassa puussa esiintyviä sienikasvustoja vai muita hyönteisiä. Laji on ainakin yhdistettyä Atomaria -suvun hilvekuoriaisiin, joskaan sekään ei anna varmuutta. Toisaalta ne voivat käyttää hilvekuoriaisia ravintonaan mutta toisaalta vain hyödyntää samaa ravintoa niiden kanssa. On joka tapauksessa oletettavaa, että ne elävät hautausmailla nimenomaisesti lahoavissa ruumisarkuissa. Juuri tämäntyyppistä erikoisuutta olin erityisesti toivonut, lisäksi kalmistokaarniainen on goottiestetiikkaankin mieltyneen mielestä mitä kaunein nimi hyönteiselle.

Kalmistokaarniainen on tunnettu laji monilta hautausmailta. Kuva: Tapio Kujala

Muilta osin laihat löydöt eivät tunnelmaa latistaneet. Erityisesti järjestämämme Grim Sweepers -kuvaukset olivat kokemuksena ainutlaatuinen. Poseerasimme Ollin kanssa naamiaistamineissa ja Tuisku otti meistä kuvia. Pitihän kirjoituksen otsikkokuvaan saada teemaan sopiva otos. Naamarin takana ainakin itselläni oli nauru erittäin herkässä.

Nameless Grim Sweapers -duo synkkien kuusten katveessa. Kuva: Tuisku Lehto.

Ilma oli hyvin tyyni ja rauha lepäsi hautausmaan yllä. Odottelimme valvontavalolla yhteentoista asti ja tervehdimme välissä paikalle ilmestynyttä vartijaa, joka oli saanut ennakkotietoa puuhistamme. Täysikuun huippuhetki oli koittamassa muutaman tunnin päästä. Kuu loisti sen vuoksi kirkkaana taivaalla, mikä epäilemättä heikensi hyönteisten tuloa valolle. Iltapäivällä oli satanut muutama pisara vettä. Ehkä hyönteiset olivat aistineet muutokset ilmanpaineessa, vetäytyneet piiloihinsa ja jääneet sinne odottelemaan korkeampia lämpötiloja.

Hyönteisten katoa valolle pohdittiin, ne tuskin olisivat säikähtäneet tämännäköisiä kaveruksia? Kuva: Tuisku Lehto.

Tuisku puhui jo aikaisemmin hautausmaan huoltoalueesta, johon mm. kompostoitiin puutarhajätteet. Lähdimme käymään siellä vasta aivan lopuksi. Valohoukuttimet oli silloin jo purettu ja pakattu matkaan. Paikan päällä totesimme nopeasti, että sinnehän meidän olisi pitänyt rynnätä ensimmäiseksi. Huoltoalueella oli hoitamattomia niittyjä ja kasveilta löytyi ihan eri tavalla elämää kuin varsinaisen hautausmaan puolelta. Alueella oli valtavia kasoja kaivettua maata ja höyryävää kompostijätettä. Niitä ei hirveästi tutkittu, mutta multakasan päältä löysin yhden korpisysikiitäjäisen.

Huoltoalueen joutomailla kasvillisuus oli runsaampaa. Tässä vaiheessa iltakasteen tuoma kosteus kimmeltää jo kasvien lehdiltä saaden ne näyttämään hopeisilta. Haavit kosteus sai kastumaan hetkessä. Kuva: Tuisku Lehto.

Löydöksiä tutkittiin otsalamppujen valossa. Ilta oli viileä ja sai hengityksen höyrystymään. Kuva: Tuisku Lehto.

Iltakaste osoittautui ongelmalliseksi ja haavit kastuivat nopeasti. Myös maa oli märkää ja seulominen jäi sen vuoksi välistä. Kun mitään ihmeempää ei enää löytynyt, päätimme lähteä kotiin hieman ennen puoltayötä. Kävellessämme takaisin autoille, ehti vielä tiivistää tunnelmaa lyhyillä kummitustarinoilla.

Käynti oli kokonaisuutena hyvin mielenkiintoinen ja nyt kun pääsi näkemään paikkoja ja arvioimaan hieman paremmin mitkä alueet olivat kaikista lupaavimpia, ehkäpä intoudumme tutkimaan ympäristöä tarkemmin tulevaisuudessa.

Kaiken kaikkiaan löysimme yli 60 eri lajia. Luetteloon nähtävissä lajitietokeskuksen kannasta täältä.

Kiitos että luit loppuun asti. Lisää hyönteiskuvia Instagramissa: https://www.instagram.com/hyonteismies/ – ota tili seurantaan ja voit myös antaa palautetta tästä tai muista kirjoituksistani instagramin kautta.

 

Halloweenhautausmaahyönteisetsyksy

Tunne luontosi

Lähde retkelle metsään, suolle, merelle, kauas ja lähelle.
Tutustu, opi, ihastu ja voimaannu. Koe Suomen Luonto!