TUOKSUJEN VUOSI

Mielihaluni ovat heränneet ja minulla on hyvä syy yllättää hänet.

Tämä on kertomuksen neljäs osa. Edellinen osa on luettavissa täältä, aloitusosa täältä.

Lokakuu

Minulla oli hänelle yllätys. En malttanut odottaa, että pääsisin kertomaan sen hänelle. Ulkona oli hämärää, sateista ja koleaa, mutta tällä kertaa se ei saanut mieltäni lannistumaan. Aikaisemmin syksyn saapuminen oli saanut minut kuihtumaan. Olin kesän lapsi, joka oli elementissään vain silloin kun aurinko paistoi ja oli valoisaa ja lämmintä. Pimeä talvi oli pahinta mitä tiesin, ainoastaan kevään ja kesän odotus piti minut järjissäni. Joskus, kun apaattisuus uhkasi vallata mieleni, kaivoin esiin valokuvakansioni, missä oli kesäisiä kuvia, kukkaniittyjä ja helteisessä ilmassa liihottelevia kirkkaanvärisiä perhosia. Lampia, lumpeenlehtiä ja sudenkorentoja.

Nyt tiesin, että minulla oli paljon muutakin ajateltavaa. Kädessäni oleva pieni liuska sai sen tuntumaan paljon todellisemmalta, vaikka alitajuisella tasolla olin ollut siitä varma heti hääyömme jälkeen. Maailma oli alkanut tuoksua erilaiselta. Monet ruoat, joista en ollut aiemmin niin välittänyt, olivat äkkiä muuttuneet vastustamattomiksi. Erityisesti proteiinirikkaat ruoat maistuivat paremmilta kuin koskaan. En aiemmin ollut pitänyt itseäni punaisen lihan ystävänä, mutta nyt janosin tirisevää pihviä, enkä välittänyt vaikka sen sisuksista olisi vielä tihkunut kuumaa verta.

Laskin liuskan lipaston päälle ja siirryin keittiöön. Olin ostanut kaupasta kunnollisen kokoiset härän sisäfilepihvit ja aioin paistaa ne meille illalliseksi. Järjestäisin juhla-aterian ilahduttavien uutisten vuoksi. Tarjoilisin hänelle punaviiniä, vaikken pystyisi itse sitä juomaan sisälläni kasvavan elämän suojelemiseksi.

Pihvit olivat edessäni leikkuulaudalla. Lihamestari oli neuvonut minua niiden käsittelyssä, koska oma tietämykseni oli vajavaista. Pihvejä ei pitänyt ensinnäkään nuijia, riitti kun niitä paineli varovasti. Niitä ei saanut myöskään paistaa läpikypsiksi vaan kääntö ja piti tehdä silloin kun veri tihkui pintaan. Vastaavasti kun veri jälleen tihkui pintaan, oli se merkki sopivasta kypsyydestä.

Raa’an lihan tuoksussa oli jotain hyvin alkukantaista, mutta samalla houkuttelevaa. Se sai ruokahaluni kiihottumaan. Vilkaisin ympärilleni ikään kuin varmistuakseni, ettei kukaan nähnyt mitä olin tekemässä. Nyhersin reunasta pikkurillin pään kokoisen lihapalan ja työnsin sen kielelleni. Täyteläinen maku levisi suussani kuin herkullinen kastike. Pulssini kiihtyi. En voinut estää silmiäni sulkeutumasta. Tunne vei minut mukanaan.

Olin juuri ottamassa toista palaa suuhuni, kun ulko-ovi kolahti. Hän oli tullut kotiin. Mitä hän olisikaan ajatellut, jos olisi löytänyt minut keittiöstä nyppimässä raakaa lihaa suuhuni? Tunsin punan leviävän poskilleni, aivan kuin olisin tehnyt jotain väärää. Jos aivan rehellisiä ollaan, tiesin siihen syynkin. Ellei mieheni olisi tullut keskeyttämään minua, olisin voinut napostella pihvit kokonaan. Nappasin pippurimyllyn käteeni ja aloin maustaa ruokaamme ikään kuin en olisi edes huomannut mieheni saapumista. Annoin hänen yllättää minut takaapäin sulkeuduin hänen syleilyynsä. Hänen kätensä tuntuivat viileiltä ja hänen hiuksensa tuoksuivat märältä mullalta. Erotin hänen kädessään vieläkin hernepellolla syntyneen pistojäljen.

Hän huomasi heti poikkeuksellisen illallismenun.  – Eihän meillä ole tällaiseen varaa. Luulin, että pidät kasvisruoista enemmän, hän sanoi. En voinut olla pistämättä merkille, kuinka hänen silmänsä lukkiutuivat punertaviin pihveihin. Oli helppo kuvitella, miten hänen syljenerityksensä aktivoitui. Siihen ei olisi tarvittu edes hänen vatsansa murahdusta.

– Meillä on syytä juhlia, sanoin. – Kaikilla meillä kolmella.

Kesti hetken ennen kuin hän ymmärsi mitä olin sanonut. Aluksi hänen ilmeensä hämmästyi mutta sen jälkeen valo valtasi hänen kasvonsa. Silti tiesin, ettei hän uskonut tai sisäistänyt asiaa samalla tavalla kuin itse tein. Ei se mitään, ajattelin, hänelle lapsemme ei olisi pitkään aikaan konkreettinen asia. Minä en ollut nähnyt lasta yhtään enempää kuin hän, mutta lapsi oli osa minua. Vaikka se oli yhä niin pieni, etten voinut mitenkään tuntea liikkeitä tai muutakaan, pystyin vaistoamaan, miten se kasvoi sisälläni.

Seuraava osa on luettavissa täältä.