TUOKSUJEN VUOSI

Oli tähänastisen elämäni tärkein päivä. Mikään ei saisi onneamme katoamaan.

Tämä on kertomuksen kolmas osa. Edellinen osa on luettavissa täältä, aloitusosa täältä.

Syyskuu

Vedin sisääni orvokkien tuoksua kukkavihkostani samalla kun kirkon kellot soivat. Olimme sittenkin saaneet täydellisen sään. Sade oli kestänyt viikon yhteen menoon, mutta nyt taivaalla ei ollut pilveäkään. Aamuyöllä piinaava ropina oli yllättäen lakannut ja pilvet olivat haihtuneet. Ilma tuoksui kostealta ja mausteiselta, erotin laventelia ja ruusunmarjaa.

Seisoin isäni kanssa suurten puisten ovien edessä. Sydämeni hakkasi voimakkaana, mutta sisälläni oli levollinen tunne. Tiesin, että näin kuului tapahtua. Kohtalomme olivat kietoutuneet yhteen jo sinä päivänä, kun ensimmäisen kerran tapasimme.

Silloin oli ollut lämmin kesäpäivä, vaikkakin sateinen. Ilmassa oli leijunut kastematojen tuoksu, jota jostain kumman syystä pidin miellyttävänä. Siinä oli niin maanläheinen aromi. Jos satuin näkemään asvaltille eksyneitä lieroja, nostin ne nurmikolle turvaan; auringonpaisteessa ne olisivat kuivuneet vaniljatankoja muistuttaviksi kippuroiksi. Sade oli kastellut meidät, mutta olimme vain nauttineet siitä. Oli ollut minun ajatukseni rynnätä vesisateeseen vaatteet päällä, sillä tavoin kun olin joskus lapsena tehnyt. Hieman kömpelöstihän se oli alkanut. Kätemme olivat koskettaneet toisiaan vahingossa ja ennen kuin huomasinkaan, ne olivat kietoutuneet toistensa ympärille. Kylmä vesi oli virrannut poskiani pitkin, mutta hänen kätensä oli tuntunut hehkuvalta, samaan aikaan voimakkaalta ja pehmeältä. Olimme jo lähteneet kävelemään poispäin ja oli lähellä, ettei hetki olisi johtanut mihinkään. Hän ei olisi koskaan tehnyt aloitetta. Tiesin hänen kunnioittavan minua aivan liikaa. Minun oli täytynyt vain hieman rohkaista häntä, nykäistä kädestä ja silittää hänen kämmenselkäänsä peukalollani. Lopulta hän oli kääntynyt minua kohti ja painauduin hänen huuliaan vasten ennen kuin hän ehti sanoa sanaakaan.

Ovet avautuivat ja lähdimme kävelemään isäni kanssa pitkin kirkon keskikäytävää. Musiikki soi taustalla, mutta en pystynyt kiinnittämään siihen huomiota. Jännityksestä huolimatta suupieleni vetäytyivät väkisin hymyyn. Pelkäsin näyttäväni typerältä, mutta en voinut sille mitään. Koko kirkko tuntui hämärältä lukuun ottamatta häntä, joka seisoi alttarin oikealla puolella odottamassa minua. Näin hänen kasvoillaan leveän hymyn ja hänen silmiensä pinnat kimmelsivät kosteina kattoikkunan läpi suodattuvassa valossa. Erotin myös alttarin reunassa kimmeltävän hämähäkinseitin, jonka keskellä oli suuri rimpuileva kärpänen. Hämähäkki yritti napata sitä leukoihinsa, mutta oli liian heiveröinen päästäkseen lähemmäksi kärpästä.

Illasta muistan vain sen, miten hänen kaulansa tuoksui kalliilta partavedeltä ja makealta hieltä. Hänen hiuksensa olivat hiuslakan kovettamat ja hänen kampauksensa sotkeentui sormieni työntyessä hänen hiuksiensa sekaan, mutta siinä vaiheessa hän ei kai enää välittänyt. Käperryimme nukkumaan toisiimme kietoutuneita. Ehkä kuvittelimme, että mikään ei voisi tulla väliimme.

Seuraava osa on luettavissa täältä.