Pitkän, koko lauantain kestäneen ajomatkan aikana tuli tehtyä muutama nopea pysähdys. Ii:ssä merenrannalta löytyi heti itselle uusia hyönteislajeja. Pieni Negastius-suvun seppä, jonka määrittäminen ei olekaan niin helppo tehtävä, sillä määrityskaavan tuntomerkit menevät osittain ristiin. Samasta paikasta löytyi lopultakin viherkukkajäärä. Se on yleinen laji, joka on jostain syystä onnistunut kiertämään itseni. Ohdakkeissa notkui ennestään tuttuja ohdakekärsäkkäitä ja rannassa uutena palpakkokärsäkäs (Notaris aethiops).

Kahvitauot kannattaa käyttää hyödyksi ja etsiä merenrannalta otuksia. Kuvanottohetkellä taitaa juuri päätyä purkkiin Negastrius -seppä. Kuva: Krista Kujala.

Negastrius-suvun täplä- ja laikkuseppää on hankala erottaa toisistaan. Tämä on jompikumpi. Kuva: Tapio Kujala.

Viherkukkajäärä (Lepturobosca virens) on keltavihreän karvoituksen peittämä, suhteellisen kookas kukissa ruokaileva sarvijäärä. Kuva: Tapio Kujala

Kun matkaa on tehtävä lähemmäs tuhat kilometriä yhden päivän aikana, ei taukoja voi pitää liian usein. Rovaniemen kohdilla oli pakko pysähdellä pari kertaa runsaiden kissankäpäläkasvustojen viereen tutkimaan löytyisikö niiltä kissankäpäläluteita. Ei löytynyt, mutta viereisellä suolla olleet paarmat löysivät minut ja pian ympärilläni oli sakea parvi erikokoisia verenimijöitä. Oli parempi vetäytyä autoon ja jatkaa matkaa.

Perillä, kun oli tavarat suunnilleen purettu, täytyi heti kokeilla haavia lähipusikoissa. Sieltä ei mitään sen ihmeellisempää löytynyt, runsaasti metsäsylkikuoriaisia (Podistra schoenherri) ja tummakaihtaisluteita (Mecomma ambulans). Tulipahan todettua hyttysten kantojen olevan voimissaan. Asettivat kieltämättä haasteita paikollaan seisomiseen ja haavin sisällön tutkimiseen.

Ensimmäisellä viikolla sää oli mieletön, hellettä riitti ja muutamana päivänä elohopea kipusi kolmenkymmenen asteen yläpuolelle. Pohjoisessa auringon pysytellessä taivaalla ilman välilaskuja, myöhään illallakin tuntui kuin olisi ollut helteinen kesäiltapäivä etelämmässä. Lämpöpiikki varmisti sen, että hirveä määrä paarmoja oli aikuistunut lyhyen ajan sisällä ja meni minne vain, seurasivat ne veriaterian toivossa. Ilmiö taisi toistua samantapaisena kaikkialla Suomessa.

Luteista olin tutkinut pohjoisten lajien esiintymisalueita ja asettanut itselleni muutaman tavoitelajin. Pidin hyvin mahdollisena, että vastaan voisi tulla himmeäjänö- ja pohjankaitalude, rämepallopää sekä lapinkirkilude, joka oli tarkoitus löytää suunnitellulta Kilpisjärven retkeltä. Lajia ei juuri esiinny Suomessa käsivarren ulkopuolella.

Ensimmäisen auringonpaisteisen yön jälkeen, kun muut vasta heräilivät, lähdin piipahtamaan lähistöllä Levijärven Ounasjokeen yhdistävän Hossansalmen rannassa. Muutamia kymmeniä metrejä rannasta oli hiekkakenttä. Heilautin haavia sen ympärillä kasvavissa pajupensaissa ja kumarruin vasta sen jälkeen katsomaan, näkyisikö maassa liikettä. Ja näkyihän siinä. Kenttä suorastaan kuhisi jänöluteita, joiden kauniin kirjavat peitinsiivet paljastivat niiden olevan etsintäkuulutettuja himmeäjänöluteita. Aktiivista etsintää olin tuskin tehnyt varttia pidempään ja yksi laji oli jo kasassa. Paljon muutakin kuvattavaa rannan tuntumasta löytyi, mutta silti jäi kaivelemaan tunne, että paikkaa kannattaisi koluta myöhemmin.

Himmeäjänöluteet (Chlamydatus opacus) voivat olla kauniin kirjavia tai lähes täysin mustanharmaita. Kuva: Tapio Kujala.

Aamupyrähdyksen jälkeen päätettiin lähteä käymään Kätkätunturilla. Tarkoitus oli ajaa autolla mahdollisimman lähelle tunturin eteläpuolen huipulle johtavaa polkua. Navigaattori näytti, että autolla olisi päässyt paljon lähemmäksi polun lähtöpistettä, mutta osoittautuikin, ettei tie ollut kelvollinen autolle. Kävelyä tuli muutamia kilometrejä enemmän. Nousukin oli kohtalaisen raskas, koska kiipesimme jyrkempää reittiä. Helle sekä tuhannet paarmat lisäsivät oman haasteensa. Vettä tai eväitä ei ollut kovin paljon mukana, koska patikoinnin ei ollut alunperin määrä olla niin pitkä. Haasteista huolimatta pääsimme huipulle ja jaksoimme vielä palata takaisinkin.

Illansuussa käväisimme vähän matkan päässä sijaitsevan Rautusjärven tietämillä. Sieltä löytyi niitty, jolta tuli haaviin mielettömät yksilömäärät tappisilmäluteita (Labops sahlbergii) ja kauniin vaaleansinisiä kurjenpolviluteita. Niityltä löytyi myös runsaasti viherluhtaluteita, joita en ollut aiemmin nähnyt. Hienoa, ajattelin, oli jo yksi ylimääräinen ludelaji korvaamassa, mikäli jotain tavoitelajeista ei löytyisi.

Maisemia läheltä Kätkätunturin huippua. Kuva: Tapio Kujala

Viherluhtaluteen (Teratocoris saundersi) koiraan tunnistaa pään ja etuselän kapeasta tummasta pitkittäisraidasta. Kuva: Tapio Kujala.

Kurjenpolviluteen  (Macrotylus cruciatus) väritys vaihtelee ja ne voivat olla myös vaaleanvihreitä. Kuva: Tapio Kujala

Maanantaina oli luvassa visiitti Pallasjärvelle. Sillä aikaa kun toiset uivat, etsin alueelta hyönteisiä. Se tuntui kovin vaivalloiselta. Hiekkarannalla oli paljon muita ihmisiä, mutta entomologisessa mielessä se oli lähes autioitunut. Onneksi ympärillä oli sentään sakea pilvi paarmoja pörräämässä ja muistuttamassa, etteivät kaikki hyönteiset olleet kadonneet. Loppuvaiheessa poikani huomasi hiekalla kävelevän suurikokoisen hevosmuurahaiskuningattaren. Paluumatkalla rämeeltä löytyi luteen nymfi, joka lähemmässä tutkiskelussa varmistui rämepallopään toukka-asteeksi. Otin mukaan oksan lajin ravintokasvina toimivaa vaivaiskoivua. Toiveissa oli, että yksilö aikuistuisi sitä imeskellessään pian. Laajahkoa niittyäkin tuli tutkittua, mutta sen lajisto osoittautui pikaisen kierroksen jälkeen vähäiseksi ja tavanomaiseksi.

Metsähevosmuurahaisen (Camponotus herculeanus) kuningatar on huomiota herättävän kokoinen. Kuva: Tapio Kujala.

Haavimistauko Pallastunturin lähettyviltä. Suurelta niityltä ei tällä kertaa löytynyt kuin peruslajeja, joita oli kaikkialla muuallakin. Kuva: Krista Kujala.

Ehkä hieman turhautuneena päivän löytöjen vähäisyydestä, lähdin vielä uudelleen tutkailemaan lähimaastoa. Käväisin Levijärven rannalla ja huiskin haavilla pajuja. Siitä etenin pienelle rämeelle, jolta sattuikin löytymään aikuinen rämepallopää. Myös muita otuksia otin talteen myöhemmin valokuvattavaksi. Lisääntyvien hyttysten vuoksi paikoilleen ei voinut pitkäksi aikaa pysähtyä niitä tutkimaan. Riemu olikin melkoinen, kun selvisi, että uusia ludelajeja oli tullut lyhyen haavintakierroksen aikana muitakin. Mukana oli tavoitteeksi asetettu pohjankaitalude, rämesuomulude (Psallus graminicola) sekä pajulude. Jo nyt olivat kaikki tavoitelajit kasassa lapinkirkiludetta lukuunottamatta ja niiden lisäksi luteista kolme odottamatonta elämänpinnaa. Lapinsylkikuoriainenkin oli ilahduttava löytö, joskin niitä löytyi sittemmin monesta muustakin paikasta. Kun lähdin takaisin mökille, oli kello kymmenen illalla, aurinko paistoi suhteellisen korkealla taivaalla ja auton lämpömittari näytti yhä 30 astetta. Siitä tuli vähän epätodellinen olo näin etelässä asustavalle.

Pajulude (Salicarus roseri) ei ole aina näin kirjava. Väritys voi olla myös täysin musta. Kuva: Tapio Kujala

Rämepallopää (Globiceps salicicola) on isohko ludelaji, joka käyttää ravinnokseen vaivaiskoivuja. Kuva: Tapio Kujala.

Pohjankaitalude (Orthotylus boreellus) oli odotettu löytö, matkan aikana niitä ei kovin montaa yksilöä tullut vastaan. Kuva: Tapio Kujala.

Lapinsylkikuoriainen (Dichelotarsus lapponicus) kuuluu pohjoisen erikoisuuksiin. Lajia ei Kokkola – Kajaani linjan eteläpuolella esiinny. Kuva: Tapio Kujala.

Tiistaina iltapäivällä kävimme lyhyellä risteilyllä Levijärvellä. Eihän siellä hyönteisiä tullut nähtyä, mutta lautan ympärillä lenteli runsaasti pikkulokkeja. Illansuussa muut menivät Hossansalmen rannalla uimaan ja minä heiluttelin haavia. Rannansuuntaisesti kulki polku, jonka molempia puolia reunustivat tiheät pajupensaat. Niistä löytyi jälleen itselle uusia lajeja: kurttulude (Lygocoris rugicollis), mustasuomulude (Psallus aethiops), lapinruskokalvaja ja äkämähaapsasen pohjoinen alalaji.

Pikkulokilla (Hydrocoloeus minutus) on tummenpi pää kuin naurulokilla, siipien alapuolet ova tummanharmaat ja se on myös jonkin verran pienempi. Kuva: Tapio Kujala.

Lapinruskokalvaja (Gonioctena nivosa). Kuva: Tapio Kujala.

Äkämähaapsasen pohjoinen alalaji Saperda populnea lapponica. Kuva: Tapio Kujala.

Keskiviikkonakin oli hieman toisenlaista aktiviteettia luvassa, kun vuokrasin poikani kanssa alamäkipyörät ja viiletimme alas Levitunturin rinteitä. Mielenkiintoinen kokemus, joskin aloittelijoille homma otti käsien päälle. Hyönteisharrastus jäi täsmäiskuun Levin etelärinteen tuntumaan. Olimme nähneet siellä aikaisemmin tyllipesueen ja kävin paikalla uudelleen varta vasten niitä kuvatakseni. Samalla sutaisin haavilla läheisellä suolla. Enkä taaskaan turhaan, sillä haaviin osui virpaluteiden myötä jälleen uusi elämänpinna. Paras löytö tuli tienpenkereeltä: konttaamalla havaitsin pohjanhypykin. Lajinimestään huolimatta pohjanhypykistä ei ollut aiempia havaintoja Lapista kuin muutama kappale.

 

Reissulla tuli kokeiltua ensimmäistä kertaa alamäkipyöräilyä. Kuva: Krista Kujala.

Tylli (Charadrius hiaticula). Kuva: Tapio Kujala.

Virpalude (Monosynamma bohemanni). Tämäkin on väritykseltään hyvin muunteleva laji. Kuva: Tapio Kujala.

Pohjanhypykki (Pellenes lapponicus) on luokiteltu silmälläpidettäväksi lajiksi. Tämä olikin ensimmäinen kerta kun se tuli vastaan.. Kuva: Tapio Kujala.

Torstaina oli luvassa pidempi ajorupeama, sillä kohteena oli retki Kilpisjärvelle, josta olimme varanneet yhden yön majoituksen. Alkuperäisen suunnitelman mukaan olisimme koukanneet Norjan puolelta perjantaina, mutta koska koronatilanne asetti rajoituksia rajalla ja alkuviikosta oli uutisoitu useiden tuntien jonoista rajalla, päätimme suosiolla viettää perjantainkin Suomen puolella.

Tekemistä riitti siitä huolimatta. Kipusimme heikossa tihkusateessa Saanan huipulle ja illalla koettelin omia hermojani lähtemällä haaveilemaan tien varsille. Olimme tullessamme pysähtyneet pari kertaa tien varrella oleville pysäköintialueille, mutta niiltä ei ollut etsittyä lapinkirkiludetta löytynyt ja laji poltteli jo kummasti. Epäilin sen olevan alueella sen verran runsas, että sen etsiminen ei lopulta vaatisi kovin paljon tuuria. Ennen kuin hyttyset ehtivät imeä vereni kuiviin, olinkin jo löytänyt useita suurikokoisia kirkiluteita. Tarkempi koiraiden tutkiskelu paljasti selän pystyn karvoituksen, mikä varmisti lajin oikeaksi. Lopultakin saattoi huokaista tavoitelajien osalta helpotuksesta.

Lapinkirkilude (Nysius groenlandicus) on yleinen käsivarren alueella mutta muualla Suomessa sitä ei juuri esiinny. Kuva: Tapio Kujala.

Perjantain puolella kävimme patikoiden katsomassa Suomen suurimpana vesiputouksena tunnettua Kitsiputousta, eli Mallan kyyneleitä. Putous oli näkemisen arvoinen ja monet ihmiset olivatkin saapuneet hämmästelemään sitä. Reitin loppuosa oli yllättävän haastava, mikä loi hieman mielenkiintoa alun leveän polun seuraamiselle. Pientä jännitystäkin saimme matkalla kohdata, kun suurikokoinen porotokka sattui ylittämään polun aivan neniemme edestä. Kävelyn aikana tuli otettua valokuvia eteen tulleista perhosista. Kun pääsimme vesiputoukselta parkkipaikalle, ajoimme takaisin Leville. Muutamia pysähdyksiä tuli taas tehtyä ja perillä olimme vasta myöhään illalla.

Suokeltaperhonen (Colias palaeno). Kuva: Tapio Kujala.

Porotokka yllätti Mallan kansallispuistossa.

Kitsiputous eli Mallan kyyneleet on Suomen korkein vesiputous. Kuva: Tapio Kujala.

Ensimmäinen viikko oli tarjonnut jopa enemmän lajistoa kuin olin odottanut ja toivonut. Kokemusta kun ei hirveästi ollut Lapin hyönteislajistosta ja niiden löytämisen helppoudesta tai hankaluuksista. Ehkä yhteenvetona välittyi sellainen tunne, että lajeja oli vähemmän kuin etelässä, mutta niiden yksilömäärät olivat paikoitellen huomattavasti runsaampia.

Ja vielä oli viikko lomamatkaa jäljellä. Nälkä kasvaa syödessä ja toiveissa oli, että silloinkin löytyisi vielä lisää uusia tai muuten erikoisia tai hienoja lajeja.

Lisää hyönteiskuvia Instagramissa: https://www.instagram.com/hyonteismies/

hyönteisetkovakuoriaisetlappilomaluteet

Tunne luontosi

Suomen Luonto on ajankohtaisen luontotiedon aarreaitta!
Tilaamalla tuet Luonnonsuojeluliiton työtä.