Parkkeeraan auton Jerikonmäen juurella olevalla parkkipaikalle. Olen hieman ajoissa. Odotellessani nautin rauhasta ja katselen aamukasteen kostuttamaa heinikkoa ja varmistan vielä kertaalleen, että kaikki tarvikkeet ovat mukana. Hetken päästä tietokirjailija Sami Karjalainen saapuu paikalle ja jatkamme matkaa hänen autollaan kohti Satakuntaa ja siellä sijaitsevaa Säkylää. Epäilen, ettei lopullisessa määränpäässämme maisemat tule näyttämään aivan yhtä reheviltä.

Jerikonmäen juurella oleva niitty oli kukonlaulun aikaan kostea aamukasteesta. Kuva: Tapio Kujala.

Matkan aikana keskustelu pyörii hyönteisten ja hämähäkkien maailmassa. Ennen kaikkea keskustelemme hyppyhämähäkeistä, joista Sami on parasta aikaa työstämässä kirjaa, jonka on määrä ilmestyä ensi keväänä. Edellinen Samin kirja, Suomen leppäkertut oli menestys ja ensimmäinen painos myytiin nopeasti loppuun. Sitä ennen Sami on kirjoittanut kirjan Heinäsirkoista ja hepokateista sekä sudenkorennoista. Myös muita luontoaiheisia tietoteoksia on häneltä ilmestynyt, mutta ne eivät ole toimineet yhtä selkeästi samalla määritysoppaina. Upeita kuvia ne ovat aina olleet täynnä.

Hyppyhämähäkit ovat erinomainen aihevalinta kirjaksi. Jos hämähäkkiheimoja miettii, ne ovat ehdottomasti kaikista helpoiten lähestyttäviä. Suurten etusilmien lisäksi pyöreähkö ja sopivan karvainen habitus saavat hyppyhämähäkit näyttämään kuin pörröisiltä eläimenpoikasilta. Suurimman osan Suomessa esiintyvistä 41:stä lajista Sami on jo löytänyt. Vasta edellisenä viikonloppuna lista oli täydentynyt luotohypykillä (Pseudicius encarpatus), jonka Sami oli löytänyt läheltä Bengtskäriä. Se oli ensimmäinen Suomesta löydetty yksilö kymmeniin vuosiin. Matkassa oli paljon tuuria, sillä Sami ei ollut huomannut hämähäkkiä retken aikana vaan se oli paljastunut myöhemmin pienen mukaan otetun jäkälänkappaleen sisältä. Sen jälkeen kun hämähäkki oli tullut ulos jäkälän sisälle rakentamastaan seittipesästä ja Sami oli tunnistanut lajin, oli hän hetkeksi sekoittanut purkit keskenään ja harvinaisuus oli ehtinyt vaihtua toiseen lajiin. Voin vain kuvitella, miten kylmä hiki on noussut ohimoille ennen kuin oikea purkki ja siellä oleva hämähäkki oli vihdoin löytynyt.

Saavumme perille Porin prikaatiin kuuluvan Säkylän varuskunnan parkkipaikalle muutamaa minuuttia ennen kello yhdeksän määräaikaa. Näissä piireissä ei parane myöhästyä edes sitä kuuluisaa akateemista varttia. Reservin everstiluutnantti Erkki Kallio saapuu noutamaan meidät täsmällisesti ja jatkamme esittelyiden jälkeen matkaa varuskunta-alueen sisälle. Lopulta saavumme Säkylänharjun kupeessa sijaitsevalle harjoitusammunnoissa käytetylle kentälle. Kutsua kertausharjoituksiin ei ole tähän päivään mennessä itselleni tullut, kop kop, mutta nyt oli tarkoitus konttailla harjoitusalueella ja tarvittaessa koko päivän ajan.

Säkylänharju on luontoarvoiltaan erityisen arvokasta aluetta. Siellä elää lukemattomia harvinaisia ja uhanalaisia kasvi- ja hyönteislajeja. Puolustusvoimien aktiivisen toiminnan avulla paahdealueet ovat pysyneet avoimina ja nykyisin aluetta muokataan tietoisesti jotta vaarantuneille lajeille saadaan enemmän oikeanlaista elinympäristöä. Paahdeaukioiden umpeenkasvaminen ja metsittyminen ovat monien lajien suurimpia uhkia.

Säkylän paahdekentän maisemaa. Kuva: Tapio Kujala.

Aukiolla kasvoi runsaasti silmälläpidettäväksi luokiteltua ahokissankäpälää (Antennaria dioica). Kasvi on saanut nimensä kissan käpälää muistuttavasta kukinnostaan. Kuva: Tapio Kujala.

Erkki tunnettiin ennen eläkkeelle siirtymistä myös perhosmajurina. Hän on tarkkaillut pitkään alueella eläviä harjusinisiipisiä (Scolitantides vicrama). Laji on äärimmäisen uhanalaiseksi luokiteltu ja Säkylänharjulla sijaitsee sen ainoa pohjoismainen esiintymä. Viime vuosina perhosta on yritetty kuitenkin siirtoistuttaa muualle. Perhosen lentoaika oli vasta alkamassa ja koska päivän lämpötilat eivät olleet aivan parhaat mahdolliset, laji jäi tällä kertaa näkemättä. Erkki näki joitakin perhosia kiertäessään lähialueita sillä aikaa kun me Samin kanssa keskityimme paahdekentän lajistoon. Emme olleet etsimässä perhosia vaan niitä jo mainittuja hyppyhämähäkkejä.

Sami oli käynyt samalla kentällä jo kirjoittaessaan heinäsirkoista kirjaa ja silloinkin Erkki oli ollut oppaana. Säkylässä kun on myös ainoa tunnettu ruususiipisirkkojen esiintymä. Keväällä useimmat heinäsirkat ovat vasta nymfejä ja ainakin kangassirkan toukkavaiheita tuli nähtyä todella runsaasti. Palosirkkojakin alueella on runsaasti.

Kangassirkan toukka-aste. Harmaankirjava väritys saa lajin sulautumaan maapohjaan ja varpujen oksiin lähes täydellisesti. Kuva: Tapio Kujala.

Erityisenä tavoitteena oli löytää aikuisia Talavera -suvun hyppyhämähäkkejä. Edelliskesänä Sami oli käynyt alueella hyppyhämähäkkien kannalta liian myöhään ja hän oli löytänyt vain keskenkasvuisia yksilöitä, joiden kasvattaminenkin oli epäonnistunut. Talavera -koiraat täyttävät tarkoituksensa ja kuolevat kesäkuun loppupuolella, naaraita voi löytää vielä vähän myöhemminkin. Keskenkasvuisten yksilöiden DNA:n sekvensoinnin perusteella kentällä eli vähintään kahta eri lajia. Isojahan nämä hämähäkit eivät ole, puhutaan 2-3 millimetrin kokoluokasta.

Aamupäivästä odotukset olivat korkealla. Kyllä tähän vielä jotain tarttuu kun tarpeeksi haavitaan. Sami näyttää esimerkkiä. Kuva: Tapio Kujala.

Talaverat ovat sen verran pieniä, että haavin sisältö on käytävä tarkasti läpi. Sami hyödynsi meditoivaa tekniikkaa, itse tyhjensin haavin sisällön ensin seuloslaatikkoon, josta liikkuvat otukset oli helpompi havaita kasvinsiementen ja muiden otusten seasta. Kuva: Tapio Kujala.

Haavimme kanervikkoa pitkään löytämättä mitään erikoista. Sitten omaan haaviini sattui pieni hyppyhämähäkki. En vielä hihkaissut riemusta, sillä nopeasti vilkaistuna se näytti keskenkasvuiselta Heliophanus -suvun kiiltohypykiltä. Sävy oli ehkä aavistuksen harmahtavampi kuin useimmilla lajeilla. Tilanne muuttui heti kun Sami oli tarkistanut yksilön luupilla. Sehän on Talavera -naaras. Löydös valoi meihin uutta intoja ja taas haavit heiluivat ja seulat rapisivat. Pian löytyi toinen naaras.

Ensimmäinen löydetty Talavera oli taigajäkälähypykki -naaras (Talavera esyunini). Kuva: Tapio Kujala.

Oli selvää, että Sami ottaisi löytämämme yksilöt mukaansa kuvatakseen niitä kirjaansa varten. Ensimmäisistä yksilöistä tietysti itsekin mieluusti halusin kuvia, joten otin ne kenttäolosuhteissa. Varotoimenpiteenä levitin maahan karistusvarjon kankaan ja vasta sen päälle asetin kuvausalustan. Sami sai luvan tarkkailla hämähäkkejä kuvatessani, etteivät ne missään tapauksessa karkaisi. Kun olin juuri kuvaamassa hyppyhämähäkkejä, löysi Sami karistusvarjon reunan vierestä Talavera -koiraan. Yksilö oli hieman huonokuntoinen ja sillä oli vain seitsemän jalkaa.

Myöhemmin kun kävi ilmi, että ensimmäisen kuvattu yksilö oli juuri taigajäkälähypykki, Sami totesi, ettei lajista ole tiettävästi koskaan aikaisemmin valokuvattu elävää yksilöä missään päin maailmaa. Lajin esiintyminen rajoittuu Suomen lisäksi Ruotsiin ja Venäjän länsiosiin.

Kinnasjäkälähypykki-naaras (Talavera petrensis) on hieman isompi ja väritykseltään kirjavampi. Kuva: Tapio Kujala.

Etsintä jatkui ja eväitä syötiin silloin kun muilta aktiviteeteilta maltettiin. Siirryimme jossain vaiheessa vähän kauemmaksi harjurinteen juurelta. Satuimme molemmat löytämään samaan aikaan merkkihypykit (Aelurillus v-insignitus). Toin löytämäni naaraan Samin havaitseman koiraan luokse ja katsoimme kuinka koiras alkoi heti kosiskella naarasta nostamalla etummaiset raajansa pystyyn. Naaras ei ollut kiinnostunut vaan häipyi muualle. Tuo hetki jäi itselleni voimakkaana mieleen. Laji on hyvin yleinen vähemmänkin paahteisilla paikoilla ja sen puolesta siinä ei ole mitään ihmeellistä. Silti meillä oli hetki aikaa hämmästellä luonnon ihmeellisyyttä. Parhaat luontokokemusten eivät synny siitä, että löytäisi jonkin todella upean ja harvinaisen lajin ja saisi otettua siitä teknisesti moitteettoman ja täydellisen tilannekuvan. Parhaat luontokokemukset syntyvät, kun pysähtyy seuraamaan luontoa ilman tarkoitusperiä ja antaa luonnon paljastaa hämmästyttäviä toimintamallejaan.

Merkkihypykki -naaras on suurikokoinen hyppyhämähäkki, mutta sulautuu maastoon liki huomaamattomaksi. Kuva: Tapio Kujala.

Merkkihypykki -koiraan kosiskeluyritys ei tällä kertaa tuottanut tulosta. Naaras on jo menossa muihin aktiviteetteihin. Kuva: Tapio Kujala.

Hyppyhämähäkkien lisäksi päivän aikana löytyi paljon muutakin lajistoa. Jo aika alkuvaiheessa lähes hihkaisin riemusta, kun löysin kangasajuruohomättään juurelta pieniä parimillisiä luteita. Vaikken ollut nähnyt lajia koskaan aiemmin, nimi tuli mieleen selkärangasta: koiluteita (Tropidophlebia costalis)! Löytö tuli täysin puskista, enkä ollut pitänyt tätä uhanalaista ludetta edes toivelajien listalla. Suomen luteet -kirjassa mainitaan yksi ainoa havainto Valkeakoskelta vuodelta 2006, joten sen pohjalta lajin löytäminen Suomesta oli tuntunut absoluuttisen toivottomalta. Sittemmin kun asiaa tutkin tuoreemmista tietokannoista, oli lajia löytynyt muutamista paikoista paahdeympäristöjen kartoitusten myötä ja Säkylänharjustakin se tunnettiin. Jos asian olisi tarkistanut etukäteen, sitä olisi voinut tarkoituksellakin etsiä alueelta. Toisaalta juuri se, ettei tiennyt lajin esiintymästä etukäteen teki löytämisestä monin kerroin palkitsevampaa.

Kolmen hiekanjyvän mittainen Koilude (Tropidophlebia costalis) ei ole suuri, mutta läheltä tarkasteltuna se on todella kaunis laji. Kuva: Tapio Kujala.

Kanervakangayökkönen (Anarta myrtilli) on yökköseksi hyvin värikäs laji. Kuva: Tapio Kujala.

Nunnakirjokoisa (Pyrausta cingulatus) on erittäin uhanalainen perhoslaji. Tämä yksilö on akuutin uhan kohteena, sillä kuvan yläosassa erottuu suoristihämähäkin jalka.

Hämähäkkien osalta tuli myös yllätys. Kiven alta löytyi hietaharjakki (tai hietakivikkohämähäkki, Berlandina cinerea). Tämä näyttävä laji on erittäin uhanalainen. Kirjonopsakkeja (Rhysodromus histrio) oli runsaasti kanervikossa.

Erittäin uhanlainen hietaharjakki (Berlandina cinerea). Kuva: Tapio Kujala.

Kirjonopsakki (Rhysodromus histrio). Kuva: Tapio Kujala

Talavera -hyppyhämähäkkien kohdalla läpimurto tapahtui aivan kentän reunassa kulkevan junaradan penkereellä, vyöhykkeellä, jolla kasvillisuutta ei ollut nimeksikään. Kivisestä maastossa haavista tai seulasta ei olisi ollut pahemmin hyötyä, mutta konttaaminen tuotti tulosta. Kun ensimmäinen jäkälähypykki oli havaittu, löytyi niitä lähistöltä useampiakin. Suurin osa oli naaraita, mutta myös muutamia koiraita tuli vastaan. Hämähäkkejä liikkui avoimessa maastossa ja osa piileskeli kivien alla. Kääntelemällä litteitä kiviä löytyi hyppyhämähäkkien seittipesiä ja joissakin oli asukaskin paikalla.

Kinnasjäkälähypykki -naaras (Talavera petrensis) seittipesässään. Kuva: Tapio Kujala.

Kinnasjäkälähypykin koiras (Talavera petrensis) on lähipotretissa erityisen huomiota herättävän näköinen. Yksi näteimmistä hyppyhämähäkeistämme. Kuva: Tapio Kujala.

Merkkihypykkien kosioriittien ohella mieleenpainunut kokemus oli aukion levollinen rauhallisuus. Olimme paahdekentällä yli kymmenen tuntia emmekä nähneet ainuttakaan ulkopuolista ihmisiä. Erkki piipahti jossain välissä ohimennen ja satunnaisesti etäämpää kuului ampuma-aseiden rätinää – ei mitenkään häiritsevän useasti. Sellaisissa olosuhteissa aika tuntuu menettävän merkityksensä. Ei ihmekään että päivä kului niin nopeasti.

Taigajäkälähypykki -koiras jäi retkeltä uupumaan. Silti oltiin yhtä mieltä siitä, että päivä oli ollut onnistunut. Paluumatkalla sain vielä napsittua yhden elämänpinnan Kirkkonummelta. Sain kuvattavaksi Samin vastikään Haminasta löytämän, uhanalaisen mörökilpikuoriaisen (Cassida murraea). Kiehtovan ja eksoottisen näköinen laji.

Jerikonmäellä autoa vaihtaessa kävi ilmi, miten jumiin polvet olivat kivikolla konttaamisen jälkeen menneet. Tiesin ainakin tehneeni jotain päivän aikana. Pitkä päivästä tulikin ja kotona olin vasta iltayhdentoista aikaan. Yksi ainutlaatuinen retkipäivä oli lopulta tullut päätökseensä.

Lisää hyönteiskuvia Instagramissa: https://www.instagram.com/hyonteismies/

Mörökilpikuoriainen (Cassida murraea) Kuva: Tapio Kujala.

Koilude (Tropidophlebia costalis). Kuva: Tapio Kujala.