Mökki sijaitsi saaren pohjoisrannalla kallion päällä. Saari oli siitä kohtaa verrattain kapea ja eteläranta erottui valoisan metsäkaisteleen läpi. Lisäksi pieni lahdenpoukama oli muodostunut kallion länsipuolelle. Vettä näkyi ruokailuerkkerin ikkunoista peräti kolmesta eri suunnasta.

Ajoitus vaikutti sääennusteen puolelta lupaavalta. Kevätlomalle oli povattu yli kahdenkymmenen asteen lämpötiloja. Kummalliseltahan se tuntui silloisten olosuhteiden valossa. Mökin vuokraaja kertoi, että vain muutamaa päivää ennen saapumistamme maata oli verhonnut lumipeite. Lämpiä päiviä epäuskoisesti odotellessa, ensimmäisen päivän seuloksiin tarttui ihan mukavasti erilaista lajistoa. Ilahduttavaa oli myös huomata, että spontaaneja hyönteishavaintoja alkoi näkyä enenevissä määrin. Sitruunaperhoset, suruvaipat, kartta- ja kangasperhoset lentelivät metsätiellä, mäntylude tepasteli terassin pöydällä ja muurahaispesissä kävi kova kuhina. Vaikka hyönteisiä voi löytää mihin vuodenaikaan hyvänsä, on ihan eri asia kun niitä näkee kaikkialla ilman etsimistä.

Aitokeräkärsäkkäitä (Strophosoma capitatum) on tänä vuonna näkynyt runsaasti. Kuva: Tapio Kujala.

Sympaattisen katseen omaava lattaravukki (Coriarachne depressa) on nimensä mukaisesti hyvin litteä rapuhämähäkkilaji.Kuva: Tapio Kujala.

Veikeä vesihiippari (Hydrometra gracilenta) on aina ilo kohdata. Lajin löytää helposti rannoilta vesirajalla kasvavien kasvien seasta. Vesihiippari liikkuu sulavasti veden pintajännityksen varassa ja etsii veteen pudonneita hyönteisiä ravinnokseen. Kuva: Tapio Kujala.

Ennen luvattuja helteitä välissä oli hieman sateisempi välipäivä, joka kannatti hyödyntää muonavarastojen täydentämiseen Puumalan piskuisessa keskustassa. Samalla reissulla piipahdimme vilkaisemassa Kummakiveä Ruokolahden puolella. Onhan se varsin erikoinen kivenmurikka. Seitsemisen metriä pitkä ja viitisen metriä korkea, jopa 500 tonnia painava möhkäle. Kakun kruunaa kolmekymmentä vuotta vanha mänty, joka kasvaa kiven päällä. Arvioiden mukaan kivi on ollut sileän kallion päällä n. 11 -12 tuhatta vuotta. Silti tuntuu kuin se saattaisi milloin tahansa pyörähtää alas.

Kummakivi on möllöttänyt tässä asennossa tuhansia vuosia. Kuva: Tapio Kujala.

Sadepäivän jälkeen lämpöaalto tuli kuin tulikin ja äkkiä koko luonto räjähti. Koivut, muut puut sekä pensaat alkoivat vihertää silmissä ja kaikkialla oli vilinää. Hiekkatiellä ryömi useita kiiltomadon ja kirjoverkkoperhosen toukkia sekä kipitti kymmenittäin pilkkupiiloluteita. Kun lämpötilat lopulta nousivat hellerajan yläpuolelle ja taivaallakin näkyi pääskyjä, ei voitu enää puhua pelkästä keväästä. Kesä oli tullut etuajassa.

Sopivassa asennossa kuvattu kiiltomadon toukka (Lampyris noctiluca) näyttää sarjakuvamaiselta, hymyilevältä hahmolta. Kuva: Tapio Kujala

Viikon runsain ludelaji oli pilkkupiilolude (Adomerus biguttatus) – tätä en olisi koskaan osannut veikata, sillä aiemmin olen tehnyt lajista vain yksittäisiä havaintoja. Kuva: Tapio Kujala

Etsin lähistöltä paahdealueita lähinnä (sini)toukohärkiä ja korvasienimaastoja ajatellen. Ajomatkalla tien yllä kaarteli matalalla kalasääski ja kurvasin tienhaaraan yrittäessäni saada siitä kuvia. Sääksi meni menojaan, mutta se oli näyttänyt otollisen paikan muun luonnon tutkimiselle. Tienhaara johti pienen hiekkakuopan luokse. Sieltä ei löytynyt kuin yksi maakiitäjäinen, mutta palatessani autolle havaitsin isomman tien sivussa olevan siirrettävä sahan, jolla oli vastaikään sahattu mäntytukeista lautoja. Koneen vieressä oli vielä paksuja tukkeja odottamassa käsittelyä. Laudat oli viety pois, mutta ylijäämänä syntyneet ohuet kuorensoirot oli kasattu nippuun koneiston viereen. Niistä levisi ympäristöön voimakas pihkan tuoksu. En ollut ainoa joka sen oli pistänyt merkille. Puiden kaarnojen päällä kipitteli useita laakakolvia, useampaa eri lajia kaarnakuoriaisia sekä niitä saalistavia isomuurahaiskuoriaisia.

Laakakolva (Pytho depressus) on litteä kovakuoriaislaji, joka elää kaarnan välissä. Lämpötilan äkillinen nousu oli saanut tavallisesti yöaktiivisen lajin parveilemaan männynkaarnapinon lähettyvillä. Kuva: Tapio Kujala

Kaarnakuoriaisten kauhu, muurahaisia muistuttava isomuurahaiskuoriainen (Thanasimus formicarius). Kuva: Tapio Kujala

Illalla virittelin valvontalakanaa siinä toivossa, että myös yöllä kävisi kuhina – ilma ei tietysti ollut paras mahdollinen. Pilvetön taivas ei ollut hyvä asia, mutta toisaalta kuuta ei näkynyt missään ja se paransi mahdollisuuksia. Lakanan ripustusnarua sitoessani kiersin käteni hieman kieroon kasvaneen männyn rungon ympärille. Samalla kuulin puun takaa äänekästä sihinää. Käänsin päätäni sivulle ja näin puunrungolla kaksi tummaa käärmettä. Säikähdin aluksi oikein kunnolla ennen kuin tunnistin ne rantakäärmeiksi. Käärmeet olivat kiertyneet soidinrituaaleissaan umpisolmua muistuttavaan myttyyn.

Valolle tuli lopulta ihan mukavasti perhosia, mm. useampi upea kirjokehrääjä, joita en ollut aiemmin nähnyt kuin kuvissa. En osannut lainkaan odottaa että laji saattaisi tulla vastaan nyt, mutta ulkonäötään kirjokehrääjät ovat niin omanlaisiaan, että tunnistin ne välittömästi ensimmäisen perhosen vielä räpytellessä lakanaa vasten.

Rantakäärmeiden (Natrix natrix) hellä hetki keskeytyi liian tuttavallisen entomologiharrastelijan toimesta. Kuva: Tapio Kujala.

Kirjokehrääjä (Endromis versicolora) on kevään näyttävimpiä perhoslajeja. Yksilö on koiras, joita valolle lentää lähes yksinomaan. Siipiväli on 5,5 – 6,5 cm. Naaralla siivet voivat olla jopa 8,5 cm. Kuva: Tapio Kujala.

Vuokramökin varustukseen sisältyi soutuvene. Kävimme katselemassa sillä lähisaarten rantoja saimaannorppien näkemisen toivossa. Onnea oli matkassa, sillä näimme ensimmäisellä souturetkellä kaksikin eri norppaa uimassa. Tarkoitus oli lähteä seuraavana aamuna aikaisin liikkeelle ja yrittää löytää lepokivillä makailevia norppia, mutta kevyt sade yllätti ja piti odotella iltapäivään sään poutaantumista. Lopulta illasta tulikin hyvin tyyni ja aurinkoinen. Veden yllä partioi kalasääskiä ja mikä parasta, löytyi se rantakalliolla köllöttelevä norppakin!

Veden varaan joutunut sitruunaperhonen (Gonepteryx rhamni) taisteli hengestään. Veteen hukkuneet hyönteiset ovat tärkeää ravintoa monille muille lajeille. Kuva: Tapio Kujala.

Kalasääskillä oli pesä saaressa. Ne tarkkailivat herkeämättä lähistöllä liikkuvien aikeita. Kuva:Tapio Kujala

Saimaannorpilla on keväisin karvanvaihtoaika. Ne viettävät paljon aikaa rantakivillä ja -kallioilla. Vanha turkki täytyy kuivattaa kunnolla, jotta karva irtoaisi. Lepokivillään olevien norppien lähellä tulee olla hyvin varovainen, eikä niitä pidä häiritä. Jos ne joutuvat pakenemaan veden alle, täytyy kuivattelu aloittaa alusta. Vaikka meillä oli pelkkä soutuvene, liikuimme havaintopaikan ohi hiljaa lipuen ja pitäen riittävää välimatkaa norppaan. Onneksi oli 600mm zoomputki matkassa, koska liian lähelle norppia ei parane mennä.

Saimme tehdä ikäviä havaintoja ihmisistä, jotka eivät olleet tietoisia tai eivät yksinkertaisesti piitanneet norppien rauhasta. Useampikin seurue ajeli moottoriveneillään kovaäänisesti huudellen niin lähellä rantoja, etteivät varmasti nähneet ensimmäistäkään hyljettä. Jos norppia haluaa itse lähteä katsomaan, suosittelen aluksi turvautumaan ammattioppaaseen, joka paitsi tietää parhaimmat lepokivipaikat, osaa myös huolehtia tarvittavasta turvaetäisyydestä. Samalla saa oivaa lisätietoa itse lajista.

Saimaannorppa (Pusa hispida saimensis) sulautuu rantakallioihin. On ilahduttavaa että ainutlaatuisen makean veden hylkeemme kannat ovat viime vuosina elpyneet. Kuva: Tapio Kujala.

Saimaan tyyni auringonlaskun maisema sai vannoutuneen makrokuvaajankin heltymään maisemakuvan ottamiseen. Hämärtyvässä illassa olo oli mahtava. Viikko tarjosi yllin kyllin upeita tuttuja sekä itselle uusia lajeja. Kuva: Tapio Kujala.

hyönteisethämähäkitkovakuoriaisetluteetsaimaasaimaannorppa

Tunne luontosi

Lähde retkelle metsään, suolle, merelle, kauas ja lähelle.
Tutustu, opi, ihastu ja voimaannu. Koe Suomen Luonto!