Vänössä tarjoutui mahdollisuus viettää etätyöviikko edullisella majoituksella. Tarkoitus ei tietysti ollut tehdä koko aikaa töitä vaan hyödyntää keväisen poutaisia päiviä, jos sellaisia osuisi eteen. Onneksi aurinko paistoi lähes jatkuvasti ja sadetta tuli vasta lähtöpäivänä. Etätyöskentelyt jäivät loppujen lopuksi varsin vähiin.

Lämpötilat eivät olleet vielä niin korkealla, että talvehtineet hyönteiset olisivat kunnolla lähteneet liikkeelle. Tämä tuli todistettua muutamilla turhauttavilla haavinheilutuksilla. Heinikoista ei tarttunut mukaan käytännössä mitään.

Homma meni jälleen seulomisen puolelle, mutta siihen oli varauduttu tarpeellisilla varusteilla ja riittävillä seuloslaatikoilla. Seuloksia tuli kerätty tarkoituksella tiettyjen kasvien lähettyviltä ja tietyntyyppisistä habitaateista. Pihlajien tyviltä etsin”smerkkua” (Physatocheila smreczynskii), kallioiden jäkälä- ja sammaltupojen alta luotohypykkiä (Pseudicius encarpatus) sekä kallioheiveröludetta (Xylocoris parvulus).

Pihlajilta ei löytynyt verkkoluteita, joten täytyi tyytyä lohdutuspalkintona pihlajankukkakärsäkkääseen (Anthonomus conspersus). Luotohypykki on suurehko hyppyhämähäkki, joka elää merenrantakallioilla jäkälien alla. Se olisi ollut erityisen upea löytö koska lajia ei ole löydetty Suomesta pitkään aikaan. Viimeksi lajia on löytynyt lähisaarelta Öröstä ja koska Vänössä on paljon otollista habitaattia, ei ole lainkaan mahdoton ajatus, että se eläisi saarella. Tällä kertaa sitä ei kuitenkaan vielä löytynyt, mutta monia muita hyppyhämähäkkejä kyllä, esimerkiksi kuparikiiltohypykkejä (Heliophanus cupreus).

Pihlajankukkakärsäkäs – Anthonomus conspersus. Kuva: Tapio Kujala.

Kuparikiiltohypykki – Heliophanus cupreus. Kuva: Tapio Kujala.

Koska osa lajeista ei nouse seuloslaatikoista talouspaperin päälle, kannattaa seulosta käännellä varovasti ja tutkia, mitä otuksia mahdollisesti kipittelee laatikon pohjalla. Niin tein nytkin ja erotin pienen, noin 3 millimetrin kokoisen mustan hyönteisen. Se olisi hyvin voinut olla jonkin varjoludelajin nymfi, mutta minulla oli heti pieni aavistus siitä, mikä laji voisi olla kyseessä. Sen vuoksi otin luteen erityisen varovasti talteen putkiloon, koska hosumalla olisin voinut vahingoittaa nopeasti kipittävää otusta tai se olisi voinut livahtaa takaisin seuloksen uumeniin. Muutaman kerran se olikin hävitä näkyvistäni, mutta lopulta kärsivällisyys palkittiin. Aavistus lajista osoittautui valokuvauksen jälkeen oikeaksi. Riemua löytö herätti erityisesti sen vuoksi, että kyrmytarriainen (Plinthisus brevipennis) oli samalla itselleni elämänpinna. Samasta suvusta esiintyy Suomessa huomattavasti yleisempi ja laajemmalle levinnyt haulitarriainen (Plinthisus pusillus). Valokuvia vertaillessa lajien erot ovat varsin vähäisiä, mutta lajipari on hyvä esimerkki siitä, että kun on ensin monesta yksilöstä tarkistanut tuntomerkit ja ne ovat aina sopineet yleisemmälle lajille, ei harvinaisemman kohdalla tarvitse miettiä yhtään vaan erilaisuuden havaitsee sekunnin silmäyksellä.

Kallioheiveröludetta ei seuloksissa näkynyt, ei sitten millään, vaikka pidin melkein varmana, että lajia Vänöllä elää. Kyseessä on hyvin pieni ja vaikeasti havaittava laji, joka elää kallioilla sammalen ja jäkälän alla, joten sen löytäminen on helpommin sanottu kuin tehty. Olin myös huolissani siitä, että jos luteet kipittelivät ennemmin kallion pinnalla kuin sen päällä olevilla tupoilla, ei niitä ihan niin helposti pystynyt edes löytämään seulomalla.

Mitäpä tästä harmistumaan. Oli aika siirtyä eteenpäin ja käydä Vänön etelärannalla katsomassa miten hietaviiruluteiden (Camptotelus lineolatus) ainoa tunnettu Suomen esiintymä jaksoi ja vieläkö lähettyviltä löytyisi erittäin uhanalaisia ajuruoholuteita (Pionosomus varius). Rantahiekan kasvillisuuslaikuista löytyikin nopeasti useita ajuruoholuteita. Hietaviiruluteiden etsimisessä meni muutamia minuutteja enemmän, mutta epätoivo ei sentään ehtinyt vallata mieltä. Oli valtavan mukavaa saada vahvistus sille, että kummankin lajin kannat olivat yhä voimissaan saarella. Niinikään erittäin uhanalainen puikkohärö (Airaphilus perangustus) löytyi saarelta tälläkin kertaa.

Paluumatkalla rannalta pysähdyin tutkimaan satunnaista kalliota kävelypolun sivustalla. Kun nousin kallion päälle, havaitsin sen olevan paljon laajempi kuin olin odottanut. Kallion päällä kasvavat sammaleet olivat suurimmaksi osaksi irronneita ja niitä sai siirretty helposti sivuun. Sammalen alla piileskelevä lajisto oli jokseenkin yksitoikkoinen. Keskenään samannäköisiä pieniä mustia hämähäkkejä, mitättömän oloisia pieniä kärpäsiä ja tummanharmaita hyppyhäntäisiä. Joskus kohdalle osui vähän isompia kivikko- tai juoksuhämähäkkejä. Sitten silmäni osuivat pieneen oranssiin pitkulaan, jolla ei ollut kokoa kuin puolentoista millin verran. Siinä se nyt oli, kallioheiverölude! No, jos ollaan tarkkoja, löydön pystyi suhteellisen helposti vahvistamaan sukutasolla heiveröluteeksi, mutta koska lajin paras tuntomerkki olivat säärikarvojen pituus, paljain silmin piirteen varmistaminen ei ihan niin vain onnistunut. Koska habitaatti oli hyvin voimakkaasti kallioheiveröluteen puolella, pidin elämänpinnan löytymistä lähes varmana ja kuvista tämä varmistuikin. Yksilöitä löytyi yhteensä kolme ja kaikki olivat nymfejä. Ehkä tummanruskeaa aikuista ei olisi edes havainnut yhtä helposti kuin kirkkaamman värisiä nymfejä.

Kun kallioheiveröluteiden nymfit oli valokuvattu, otin ne kasvatukseen. Kallioilla konttaaminen on polvien kannalta kovaa hommaa ja luultavasti vielä silloin ei aikuisia yksilöitä olisi edes löytynyt. Kasvattaminen ei viimeisen nymfiasteen kohdalla kovin erityisiä järjestelyitä vaadi, riitti kun purkkiin laittoi hieman kallion päältä kerätty kariketta. Reilun viikon kuluttua ensimmäinen luteista aikuistui.

Kivikkohämähäkkeihin kuuluva hiirikkilaji – Drassodes sp. Kuva: Tapio Kujala.

Juoksuhämähäkkeihin kuuluva isoleokki – Alopecosa fabrilis. Kuva: Tapio Kujala.

Kallioheiverölude – Xylocoris parvulus – nymfi ja aikuinen. Kuva: Tapio Kujala.

Kallioheiveröluteen elinympäristöä. Kuva: Tapio Kujala.

Lahovaurioituneiden puiden tyviltä seulomalla sai runsaasti vaskijahkaisia ja tupsutuhatjalkaisia. Keväisin jälkimmäiset voivat joskus päätyä sisätiloihin, jopa runsaina määrinä, jos ne joutuvat pakenemaan pihalta sulamisvesien aiheuttamia tulvia. Mitään haittaa niistä ei ole ja kuiva sisäilma koituu hetken kuluttua tuhatjalkaisten kohtaloksi. Niiden käsittely voi kuitenkin aiheuttaa allergista kutinaa, siinä missä monien karvaisten kovakuoriais- ja perhostoukkienkin käsittely.

Vaskijahkiainen – Salpingus planirostris. Kuva Tapio Kujala.

 

Tupsutuhatjalkaisia – Polyxenus lagurus. Kuva: Tapio Kujala.

Etätyöviikon aikana tuli valokuvattua muutamia kymmeniä lajeja ja kahden mainitun ludelajin ohella reissulta kertyi muitakin elämänpinnoja. Rinnekiillokki (tai rinnekiiltohämähäkki, Micaria fulgens) oli silmälläpidettävänä ja näyttävänä lajina erityisen mieluisa yllätys. Valokuvissa ei tule hirveän hyvin esiin tapa, jolla se imitoi kekomuurahaisia, luonnonvalossa ja paljain silmin katsottuna yhdennäköisyys on merkittävä.

Vaikka kotiin piti palata, ei asia harmittanut, sillä uutta reissua oli tiedossa lähiaikoina ja tähän tulemme palaamaan seuraavassa kirjoituksessa.

Rinnekiilokki (rinnekiiltohämähäkki) – Micaria fulgens. Kuva: Tapio Kujala.

Kyrmytarriainen – Plinthisus brevipennis. Kuva: Tapio Kujala.

Lue myös aiemmat kirjoitukset Vänön saarelta:

Ystäväsaaren kahdeksanjalkaiset ystävät

Paluu Vänön saarelle

Hyvän mielen joululahja

Anna lahjaksi lumoava luontokokemus.
Tilaamalla Suomen Luonnon tuet suomalaisen luonnon suojelua.