Törmäsin alkuvuodesta kirjakaupassa Selja Ahavan kirjoittamaan teokseen Nainen, joka rakasti hyönteisiä. Kirja herätti kiinnostukseni pelkästään nimellään - olenhan itse mies, joka rakastaa hyönteisiä. Takakannen kuvaus vahvisti odotuksia siitä, että hyönteiset ja entomologia olisivat myös merkittävässä roolissa tarinan sisällössä, joten lukupäätös syntyi siinä samassa hetkessä.
Nainen, joka rakasti hyönteisiä on Gummeruksen kustantama ja he lähettivät minulle ystävällisesti kirjasta arvostelukappaleen jotta pääsin paitsi lukemaan kirjan, myös kirjoittamaan siihen liittyviä ajatuksiani ylös.
Ennen kuin olin edes ehtinyt lukea takakannen kuvausta kirjasta, kansikuva onnistui säväyttämään minut kun havaitsin, ettei kantta hallitsevan silmän yläpuolella oleva, Frida Kahlomainen kulmakarva muodostunutkaan ihokarvoista vaan karvaisesta perhosentoukasta. Sanonnan mukaisesti kirjaa ei tule arvioida kannen perusteella, joten lähdetään ilman enempiä alustuksia kiteyttämään ja analysoimaan teoksen sisältöä.
Kirja on ryhmitelty täydellisen metamorfoosin ja lajien elämänvaiheiden mukaisesti: ovum – muna, larva – toukka, pupa – kotelo, imago – aikuinen, conceptio – hedelmöittyminen, extinctio – sammuminen ja exidium – tuhoutuminen. Käyn ensin läpi eri osioiden tapahtumia. Jos haluat välttyä juonipaljastuksilta, suosittelen siirtymään suoraan yhteenvetoon.
Tarina alkaa päähenkilö Marian ollessa lapsi. 1600-luvulla aikuistuminen tapahtuu olosuhteiden pakottamana huomattavasti nopeammin kuin nykyään. Lapsi saa olla lapsi vain hetken. Lyhessäkin ajassa arkea täyttää elämän koko kirjo, syntymää ja kuolemaa myöten. Maria suhtautuu traagisiin tapahtumiin naiivin viattomasti ja lapsen uteliaalla mielellä. Pakokeinona nuorena kuolleiden perheenjäsenten menettämisestä Maria seuraa isänsä jalanjälkiä ja uppoutuu piirtämiseen. Karuimmissakin olosuhteissa on mahdollista löytää kauneutta kukkien ja hyönteisten loputtomista yksityiskohdista, eikä ole yllätys että nämä aiheet löytävät tiensä Marian luonnoslehtiöön.
Toukka tarvitsee kasvaakseen ravintoa ja niin Mariakin täyttää itseään ulkoista maailmaa havainnoimalla ja kasvaa hiljalleen ulos lapsuudesta. Ympäristö aiheuttaa epäkypsässä mielessä hämmennystä, eikä Maria kykene vielä löytämään omaa paikkaansa yhteiskunnassa. Suhde hyönteisiin syvenee ja Maria kiinnostuu erityisesti perhostoukkien läpikäymästä muodonmuutoksesta. Samaan aikaan aikakautta hallitsevat uskonnolliset katsomukset ja Marian tekemät itsenäiset havainnot aiheuttavat ristiriitoja. Onko toukkien muodonmuutos Jumalan ihmeteko vai Saatanan tekosia? Noitavainojen näkeminen omin silmin herättää vain lisää kysymyksiä. Miksi joku poltetaan vain sen vuoksi että hän kerää kasveja? Onko hyönteisten kerääminen yhtä suuri synti? Pitäisikö sitä hävetä?
Maria käy läpi ehkä hieman kliseisenkin aikuistumisen ja saa rinnalleen perheen. Välinpitämättömässä avioliitossa hän ryhtyy luomaan epävarmaa suhdetta omaan jälkikasvuunsa. Taustalla kiinnostus hyönteisiä kohtaan kasvaa intohimoksi ja luomiskertomukselliset uskomukset alkavat kääntyä tieteellisempään suuntaan. Sisäinen tiedonjano eristää Mariaa muusta perheestä. Vajan toukkakasvattamosta tulee turvapaikka, johon on helppo vetäytyä piiloon naisen asemaa järjestelmällisesti polkevalta yhteiskunnalta.
Vaikka Maria on tietyssä määrin ottanut hänelle varatun roolin vastaan sellaisena kuin se on annettu, jokin perustavanlaatuinen asia hänen sisällään muuttuu Caspar-velipuolelta saadun kirjeen kautta. Caspar kertoo liittyneensä labadistien yhteisöön, joka pyrkii elämään vaatimattomasti alkukristittyjen tapojen mukaan hyläten samalla nykykirkon uskomukset ja säännöt.
Muodonmuutoksen eri vaiheet voivat olla toisinaan hyvinkin lyhyitä, mutta silloinkaan ne eivät välttämättä ole kivuttomia. Maria pakenee äitinsä ja tyttärensä kanssa liittyäkseen labadisteihin. Häntä ei niinkään kiinnosta yhteisön elämäntavat vaan ennen kaikkea hän toivoo pääsevänsä tapaamaan labadisteihin liittyneen oppineen ja menestyneen Anna Maria van Schurmanin ja saavansa häneltä apua oman kädenjälkensä julkaisuun. Lähtö aviomiehen rinnalta osoittautuu nopeasti virhepäätökseksi ja Maria huomaa joutuneensa ahdingosta pahempaan. Hän menettää kaiken: hyönteisten harrastamisen, maalaamisen ilon, äitinsä sekä kunnioituksensa oman tyttärensä silmissä. Van Schurman paljastuu hauraaksi ja toiveet julkaista maalauksia hänen avustuksellaan murenevat lyhyen ensikohtaamisen aikana.
Asioista luopuminen mahdollistaa samalla uuden omaksumisen. Mikään ei enää pidättele Mariaa paikoillaan ja hänen on aika siirtyä eteenpäin. Aivan kuin toukka luopuu nahastaan kasvattaakseen siipensä, Maria kääriytyy rakastamansa labadistien koristeellisen maton sisään ja saavuttaa vapauden olla oma itsensä. Ehkei sittenkään ollut virhe lähteä aviomiehen rinnalta ja liittyä lahkoon.
Rajoituksista vapautunut Maria matkustaa Amsterdamiin. Satamakaupunki on vain välipysähdys ja pian Maria inspiroituu Japanista ja päättää hypätä laivaan joka vie hänet tuohon mystiseen ja aiemmin suljettuun itämaahan. Matkan aikana siirrytään samalla 1800-luvulle. Darwinin evoluutioteoriaan tutustuminen horjuttaa uskoa lajien jumalalliseen alkuperään entisestään. Kun Japanin vehreiden metsien lajikirjo alkaa paljastua, myös käytännön syyt kyseenalaistavat totuuksina syötetyt asiat lajien alkuperästä. Olisivatko kaikki mahdolliset maailman lajit todella voineet mahtua Nooan arkkiin?
Maanjäristys osoittaa, että luonto aiheuttaa myös nopeita muutoksia. Tutkimusretken aikana Maria sairastuu. Kuumeen ja sekavuuden kurittamana hän päättää parannuttuaan jättää Japanin taakseen.
Paluumatka Eurooppaan on unenkaltainen ja samalla vuosisadat jälleen vierähtävät. Maria löytää yhteyden Hongkongiin matkaavaan Yakumonin kanssa. Tiivis ja silti jotenkin niin vaivaton ja käytännöllinen romanssi herättää Mariassa ennenkokemattomia tunteita joiden kautta hän oppii ymmärtämään itseään paremmin. Samalla hänen elämänhalunsa palaa. Onni ei kestä pitkään. Hongkongin välipysähdyksen ja olemattomien jäähyväisten jälkeen Maria huomaa sairastuneensa uudelleen.
Marian elämä alkaa hiljalleen sammua nykypäivän Berliinissä. Uskonnon ja tieteen välinen ristiriita ei ole vieläkään lopullisesti ratkennut, mutta jotain kertoo Jumalan sisäisen äänen vaikeneminen. Maria pohtii totuuden löytymistä Charles Darwinin ja Emma Wedgewoodin rakkaustarinan kautta. Ristiriitaisetkin näkemykset voivat löytää yhteisen sävelen, jos tahtotila on riittävän voimakas.
Kivuista vapautuminen tapahtuu jälleen uuden muodonmuutoksen kautta. Uusia lajeja syntyy menetettyjen tilalle ja ehkä maailmalla on vielä toivoa, sillä kuolema luo uutta elämää. Lopusta tulee mieleen yhtymäkohtia Baudelairen kirjoittamaan runoon ”Raato” (”Une Charogne”) – runon voi lukea alkuperäisenä ranskaksi ja englanninkielisinä käännöksinä osoitteessa https://fleursdumal.org/poem/126.
Lukukokemuksena Selja Ahavan Nainen joka rakasti hyönteisiä oli miellyttävä. Kieli on selkeää ja turhia kikkailuja ei ole käytetty. Rytmitys kerronnallisten osuuksien ja päähenkilön päiväkirjamerkintöjen välillä toimii erinomaisesti ja luo tarinalle moniulotteisuutta. Ahava on pystynyt kuvaamaan erityisen hyvin hyönteisharrastajan kohtaamia haasteita. Ainakin itse kykenin hyönteisharrastajana samaistumaan monessa kohdassa Marian sielunmaisemaan.
Erityisen hyvin pystyin ymmärtämään Maria turhautumista, kun muut maalauskerholaiset halusivat maalata kukka-asetelmasta vain näyttävimpiä ja värikkäimpiä kukkia. Heitä ei kiinnostanut se, miltä kukat oikeasti näyttivät kuihtuneine osineen tai muine virheineen. Hyönteisissäkin on kyse ennen kaikkea yksityiskohdista, joita täytyy oppia katsomaan oikein. Joku voi nähdä yksinkertaiselta vaikuttavan ruskean kovakuoriaisen vain yksinkertaisena ruskeana kovakuoriaisena ja ihmetellä miksi itse innostun sellaisen nähdessäni niin paljon. Minä taas ihmettelen sitä, eivätkö he näe peitinsiivillä säännöllisinä kulkevia pistekuopparivistöjä, siipien hentoa, silkinhohtoista pintakarvoitusta ja kitiinipinnan kiehtovaa tekstuuria tai sylinterinmuotoisista jaokkeista koostuvia, okaisia raajoja jotka päättyvät koukkumaisiin kynsiin? Katsokaa nyt edes noita upeita verkkosilmiä, niiden väliin jääviä täysin yhdensuuntaisia pitkittäisuurteita, paksuja kaksivärisiä tuntosarvien tyvijaokkeita ja leukojen monimutkaisia rakenteita. Vaikka tämän kaiken kertoisi, monien katseet paljastavat, että he näkevät edelleen pelkän vaatimattoman näköisen ruskean kovakuoriaisen.
Tuntematta niin hyvin kirjan päähenkilön esikuvana olevan Maria Sibylla Merianin (1647-1717) vaiheita, on hieman hankala erottaa tapahtumia ja henkilöitä, jotka ovat oikeasti liittyneet hänen elämäänsä ja jotka on otettu mukaan muilta aikakausilta tarinaa elävöittämään. Konkreettinen muutos fiktiiviseksi henkilöksi tapahtuu siinä vaiheessa kun Maria koteloituu labadistien koristeellisen maton sisään, mutta muilta osin kenties suurin osa tapahtumista perustuu todellisen Marian elämään.
George Des Marées: Maria Sibylla Merian (CC-PDM-1.0).
Kirja vangitsee lukijansa parhaiten, kun sitä ei yritä lukea elämänkertana vaan fantasiatarinana. Samalla herää mielenkiinto saada tietoa oikean Marian elämänvaiheista ja entomologisista saavutuksista. Maria oli ensimmäinen ihminen, joka dokumentoi perhosten nelivaiheisen metamorfoosin. Ottaen huomioon 1600-luvulla vallinneen naisten aseman ja sen miten Maria teki havainnot täysin itsenäisesti pelkästään luontoa tarkkailemalla, tämä oli valtavan suuri saavutus.
Maria Sibylla Merianin piirros Metamorphosis insectorum Surinamensium -teoksesta, vuodelta 1705 (CC-PDM-1.0).
Metamorfoosin lisäksi tarina sisältää muunkinlaisten muutosten läpikäyntiä. Naisen aseman kohentumisen lisäksi yksi konkreettisimmista ihmisten kokemista muutoksista liittyy ihmisen omaan alkuperään. 1600-luvulla Jumala on läsnä jokapäiväisessä elämässä, mutta darwinismin kautta Jumalan rooli heikkenee ainoastaan alkuunpanevaksi voimaksi. Edelleen nykypäivään saavuttaessa Jumalaa ei enää ole ja ihminen joutuu tunnustamaan oman yksinäisyytensä. Silti, tähän asti me olemme lajina päätyneet. On vaadittu tuhansia vuosia, että olemme vihdoin alkaneet murtaa uskontojen asettamia rajoituksia. Vapautuminen tuo myös vastuuta. Meidän on yksin vastattava siitä, miten lajina toimimme, kun emme voi enää vedota Jumalan tahtoon.
Kirjan loppu menee ehkä hieman omaan makuuni liian symboliseksi, mikä hankaloittaa tartuntapinnan löytämistä, mutta aivan kuten päähenkilön esikuvaa kiinnosti perhosissa toukan muodonmuutos lopputuloksen sijasta, tässäkin teoksessa loppua tärkeämpi on se matka, jonka Maria kulkee aikakausien läpi ja kasvaa omaksi itsekseen ja itse määrittelemillä säännöillään.
Näillä sanoilla suosittelen kaikkia lukemaan itse Marian tarinan.
