Tikittävä kuolema

Olin juuri nukahtamassa, kun kuulin sen äänen taas. Vartaloni jähmettyi paikoilleen ja silmäni rävähtivät auki samalla kun sydämeni leposyke muuttui kiivaaksi laukaksi. Ellen olisi jähmettynyt kauhusta, olisin tunnustellut ranteestani sykkeen epäsäännöllisyyttä. Pelkäsin kuolevani.

Hetken aikaa mietin, olinko vain kuvitellut kaiken. Ehkä kuulemani oli pelkkä harha, sellainen joita saattaa joskus kokea uni- ja valvetilan välisellä vyöhykkeellä. Aivan kuin kerran näin kyttyräselkäisen mummon sänkyni vieressä tai kultaisena hohtavan tähden, joka laskeutui minua kohti ja muuttui kimmeltäväksi sudenkorennoksi ennen katoamistaan.

Ääni kuului uudelleen ja ehkä hieman tasoittunut sydämeni hätääntyi toistamiseen. Tunsin kehoni hauraaksi ja mietin, oliko tällä kertaa oma vuoroni lähteä. Eniten pelkäsin muiden puolesta. Se ei saanut tapahtua uudelleen. Ei enää.

Kun ensimmäisen kerran olin kuullut saman äänen se oli tapahtunut samalla tavalla keskellä yötä. Olin kuunnellut nakutusta hetken, mutta uni oli vienyt minut mukanaan. Kolme päivää myöhemmin olin saanut kuulla, että Vihtori-enoni oli saanut sairaskohtauksen. Olin ollut vasta lapsi, eikä minulle ollut kerrottu tapahtumien yksityiskohtia. Olin silti kuullut aikuisten puhuneen, että se oli tapahtunut hänen nukkuessaan.

Lapsenmieleni oli heti yhdistänyt yöllä kuulemani äänet enoni kuolemaan. Tiesin, että Vihtori oli asunut yksin. Oliko häntä edes löydetty heti tapahtuneen jälkeen? Entä jos hänen sydämensä oli pysähtynyt täsmälleen samaan aikaan kun olin kuullut vaimean koputuksen? Olin luonut mielessäni mitä yksityiskohtaisempia kuvia siitä, miltä hän oli näyttänyt kolme päivää kuolemansa jälkeen. Hänen ruumiinsa oli täytynyt kuhista lihaa syöviä toukkia samalla kun kärpäset olivat imeskelleet hänen ihoaan.

Eniten mieltäni kaiversi se, oliko kyseessä Vihtori-enoni henki, joka oli tullut luokseni koputtamaan seinää ja jättämään viimeiset jäähyväisensä? Olimme nähneet toisiamme harvoin, mutta välillämme oli aina vallinnut sanaton yhteisymmärrys. Minä olin aina pitänyt hänestä, vaikken sitä koskaan ollut ehtinyt ääneen sanoa. Halusin uskoa, että näin oli tapahtunut, koska muuten koputtaja olisi saattanut olla itse ilkkuva Kuolema.

Ajatukset jäähyväisistä haihtuivat useamman vuoden päästä, kun poliisiauto pysäköi naapurimme pihalle. Lapsuuteni kodista oli tullut omani. Katselin ikkunasta, kuinka vakavannäköinen konstaapeli asteli naapurimme ovelle. Hän selvästi epäröi ennen kuin koputti oveen kevysti. Sen jälkeen poliisi astui taaksepäin ja huokaisi syvään. Eleen tunnisti jo kaukaa. Ovi avattiin ja seurasin, kuinka poliisivirkailija puhui naapurin Sulon kanssa. Jotain vakavaa oli täytynyt tapahtua, koska Sulo alkoi vapista ja näin hänen peittävän kasvonsa käsillään. Poliisi lähti pois ja myöhemmin minullekin selvisi, että Sulon vaimo oli loukkaantunut vakavasti auto-onnettomuudessa. Hän oli kuollut pian sairaalaan saapumisensa jälkeen.

Itse olin pystynyt ajattelemaan vain sitä, mikä oli muistunut mieleeni heti poliisin nähdessäni. Olin edellisyönä nähnyt unta, että enoni kuolemaa edeltänyt koputus oli palannut. Olin yrittänyt unessa paikallistaa äänen lähdettä. Se oli kuulunut makuuhuoneeni seinän sisältä. Liu’uttamalla korvaani seinää vasten olin yrittänyt löytää oikeaa kohtaa. Ääni oli muuttunut kovemmaksi ja juuri kun olin ollut varma, että aloin olla lähellä, seinä oli antanut periksi. Olin pudonnut sen läpi ja jatkanut putoamistani tyhjyyteen. Sitten olin herännyt kylmää hikeä valuvana. Valveilla seinä oli näyttänyt ehjältä ja sen todettuani olin vaipunut nopeasti takaisin uneen. Aamulla en ollut enää muistanut koko unta tai heräämistäni keskellä yötä. Nyt olin varma, ettei ääni ollut kuulunut pelkästään unessani. Se oli ollut yhtä todellinen kuin naapurin tädin kuolema.

Tapahtuneen jälkeen pidin paljon todennäköisempänä sitä, että koputus oli ennemmin varoitus. Olimme törmänneet Sulon vaimon kanssa satunnaisesti pihalla ja nyökänneet toisillemme kohteliaasti, joskus jospa lyhyesti tervehtien. Muutamaan otteeseen olimme pysähtyneet keskustelemaan lyhyesti säästä tai jostain muusta vähäpätöisestä asiasta. Totuus oli, etten vieläkään tiennyt edes hänen nimeään, joten miksi ihmeessä hän olisi päättänyt palata tuonpuoleisesta juuri minua hyvästelemään?

Ehkä kuulin sen ennen kuin mitään oli vielä tapahtunut. Yritin lohduttautua ajattelemalla, että vaikka olisin saanut ennakkovaroituksen, en olisi voinut estää enoani tai naapurini vaimoa kuolemasta. Vai olisinko? Jos olisin ehtinyt hälyyttää enoni luokse apua ajoissa, hän olisi voinut saada monia lisävuosia. Jos olisin puhkonut naapurin pihalla olleen auton renkaat keskiyön pimennossa, olisin kiinnijäädessäni saanut ikuiset vihat niskoilleni, mutta ainakin olisin hymyillyt jokaisella kerralla kun naapurin täti olisi mulkaissut minua tuimasti aidan toiselta puolelta. Itsesyytösten taakasta vapauduin muistuttelemalla itseäni, etten olisi kummassakaan tapauksessa voinut mitenkään yhdistää ennakkovaroitusta oikeaan henkilöön.

Ja nyt olin kuullut äänen kolmatta kertaa. Siitä ei voinut erehtyä ja jos se oli jo kahtena aiempana osoittautunut jonkun tuntemani ihmisen kuoleman enteeksi, oli enää kysymys siitä, kenen vuoro olisi tällä kertaa. Olin jo vanha, joten en ollut kovin huolissani itsestäni. Aikuiseksi kasvaneet lapseni olivat kaikki mitä minulla enää oli. Vaikka ääntä ei enää kuulunut, en saanut ummistettua silmiäni koko loppuyön aikana. Pelkäsin, että heille oli sattunut jotakin. Kohta puhelimeni soisi vaativasti, kun asiasta yritettäisiin kertoa minulle. Pelkkä hälytysääni todennäköisesti olisi riittänyt pysäyttämään sydämeni ja minut olisi löydetty myöhemmin kärpäsentoukkia kuhisevana raatona. Säpsähdin pienimmästäkin tuulen ujelluksesta tai vanhan rakennuksen luontaisesta rasahduksesta. Pelko piti minua paikallaan ja esti minua soittamasta lapsilleni keskellä yötä. Vaikka samaan aikaan olisin halunnut varmistaa että heillä on kaikki hyvin. Uni vei lopulta pelkoni mukanaan.

Aamulla nousin vuoteestani ja astelin natisevat portaan alakertaan. Portaikossa epätavallisen voimakas veto sai minut katumaan, etten ollut vetänyt villasukkia jalkoihini. Kun pääsin keittiöön ja näin mikä minua siellä odotti, en ensin saanut mitään sanaa suustani. Hiljaisuutta seurasi säikähtänyt rääkäisy…

Tässä pienessä jännitystarinassa on kertojan ja sivuhenkilöiden lisäksi myös toinen ”päähenkilö”. Ottaen huomioon blogin aihepiirin, osa lukijoista ehkä arvasikin mikä otus on kyseessä. Se on tietenkin kuolemankello (Hadrobregmus pertinax), jumien joukkoon kuuluva pieni kovakuoriainen. Laji on saanut nimensä sen tavasta pitää nakuttavaa ääntä. Ääni syntyy kun koiras kopauttaa lahoavaan puuhun kaivamissaan onkaloissa päällään seinämiä. Tarkoitus on houkutella saman lajin naaraita luokse.

Kuolemankello (Hadrobregmus pertinax). Kuva: Tapio Kujala.

Kuolemankelloja esiintyy monissa taloissa, eikä muutamien yksittäisten yksilöiden kohtaamisesta tule olla huolissaan. Ne ovat voineet päätyä sisälle vahingossa sopivia elinympäristöjä etsiessään tai polttopuiden mukana. Sen sijaan jos niitä tapaa runsaasti, syynä on todennäköisesti rakenteissa piilevä kosteus- tai lahovaurio. Kun tämä korjataan, kuoriaisten kannat romahtavat nopeasti, sillä ne eivät pysty elämään kuivassa puuaineksessa.

Tarinassa on leikitelty sillä ajatuksella, että lajinimi viittaisi kansanuskomuksissa siihen, että kuolemankellon äänen kuulemisen voisi tulkita lähestyvän kuoleman enteenä. Ehkä näin onkin, mutta uhka ei ainakaan oman tietämykseni pohjalta kohdistu ihmisiin vaan rakennukseen. Yhdessä lahottajasienten kanssa kuolemankellot voivat tehdä merkittävääkin vahinkoa rakenteille.

Myös muita jumilajeja voi löytää sisältä, esimerkiksi kuolemankellon sukutoveri, hirsijumi (Hadrobregmus confusus) on lähes yhtä yleinen laji. Hirsijumi on aavistuksen pienempi/solakampi ja siltä puuttuvat kuolemankellolle tunnusomaiset kellertävät karvatupsut etuselän takanurkista.

Muita suomeksi nimettyjä, kuolemankellon läheisiä jumilajeja ovat tupajumi, kaarnajumi, saunajumi, ruskojumi, tuomaanjumi, nyhäjumi ja lounaanjumi. Osa lajeista on on tavattu maasta vain satunnaisesti ja joidenkin lajien kannat ovat vähentyneet kuivemman sisäilman vuoksi ja varmasti myös sisustusratkaisuilla on merkitystä. Esimerkiksi tupajumia on saattanut aiemmin löytää puisista huonekaluista, kunhan puun ja sisäilman kosteus ovat olleet riittävän korkealla tasolla.

Palautetta tarinasta ja blogista yleensä voit lähettää osoitteeseen tapio.kujala (at) sll.fi.

Hirsijumi (Hadrobregmus confusus). Kuva: Tapio Kujala.

Kuolemankello. Kuva: Tapio Kujala.