Viime vuoden maaliskuussa kävin raapaisemassa seuloksen Helsinki-Vantaan lentokentän kupeesta. Sieltä ylös nousseen erittäin uhanalaisen leveäharmoluteen lisäksi seulokseen osui upeiden verkkoluteiden heimoon kuuluva huppulude. Tämä käynnisti erikoisen tapahtumasarjan, joka johti peräti kahteen uuteen Suomesta löytyneeseen hyönteislajiin.
Olin kuvitellut löytäneeni ensimmäisen huppuluteeni (Physatocheila costata) Virosta heinäkuussa 2017. Sen jälkeen tietooni oli tullut lähinaapureista tavattu, samaan sukuun kuuluva ”smerkku” (Physatocheila smreczynskii). Lentokentän kupeesta löytynyt yksilö oli tavallinen huppulude. Tutkin määrityksen yhteydessä Viron yksilöstäni ottamia kuvia tarkemmin ja kappas, se olikin huppuluteen sijasta ”smerkku”.
Uudesta lajista innostuneena tein kuvavertailun lajiparista ja julkaisin sen Facebookissa. Tämä innosti muut harrastajat tarkistamaan aiemmin löytyneiden huppuluteiden määrityksiä. Osoittautui, että ”smerkkua” oli jo kerätty Suomesta. Petri Metsälä oli löytänyt kolme yksilöä Haminasta ja Arto Muinonen epäselvän tapauksen Savonlinnasta. Jälkimmäisestä dna-koodaus kertonee myöhemmin kumpi laji on kyseessä. Tapahtunut on loistava osoitus siitä, mitä yhteisöllisyys voi saada aikaan hyönteispiireissäkin. Ja myös siitä, ettei kaikki ole aina niin selvää kuin aluksi voisi luulla.
Huppulude (Physatocheila costata). Kuva: Tapio Kujala.
”Smerkku”, Physatocheila smreczynskii. Kuva: Tapio Kujala.
Tapahtumaketju sai vielä odottamatonta jatkoa. Koska ”smerkun” pääasialliseksi ravintokasviksi ilmoitettiin pihlaja, käväisin kodin lähistöllä sijaitsevasta lehdosta keräämässä seulosta pihlajien juurilta. Eihän sitä tiennyt vaikka lajia löytyisi Helsingistäkin. Lähimetsässä kasvaa pihlajien lisäksi pähkinäpensaita, tuomia, koivuja, kuusia, mäntyjä ja suuria lehtikuusia. Lahopuuta on kiitettävästi ja tulipa siellä viime keväänä seurattua liito-oravan kaarteluakin.
Seuloksista ei noussut ensimmäistäkään Physatocheilaa, mutta niiden sijasta talviunilta heräsi joukko Anthonomus-suvun kukkakärsäkkäitä. Koska seulospaikalla kasvoi pihlajaa, elättelin toiveita, että ne olisivat pihlajankukkakärsäkkäitä (Anthonomus conspersus). Lajia ei vielä tuolloin ollut tullut itselläni vastaan. Ainakin valokuvissa otukset näyttivät erilaisilta kuin omenan- tai tuomenkukkakärsäkkäät (lajipari A. pomorum/A.humeralis). Otin yksilöitä talteen pakkaseen jotta pääsisin jossain välissä tutkailemaan tarkemmin niiden yksityiskohtia mikroskoopilla.
Ehti vierähtää tovi ennen kuin kaivoin näytteet esiin heinäkuun alussa. Yksilöitä oli neljä, joten todennäköisyydet sille, että vähintään yksi olisi koiras, olivat kohtuulliset. Kovin varovasti en yksilöitä käsitellyt, nyppäsin vain takaruumiit neulalla irti ja annoin niiden liota viemärinavausrakeilla terästetyssä liemessä seuraavaan päivään. Näin ylimääräiset sörsselit liukenivat pois ja vain vahvemmat kitiinirakenteet jäivät näkyviin. Jännitys alkoi tiivistyä, kun kaksi neljästä yksilöstä oli tutkittu ja molemmat olivat osoittautuneet naaraiksi. Myös kolmas yksilö oli naaras. Ei kannattanut kuitenkaan nuolaista ennen kuin tipahtaa. Viimeisen yksilön kohdalla riemastuin löytäessäni koiraan lisääntymiselimen eli aedeaguksen.
Anthonomus pedicularius -kärsäkkään aedeagus. Kuva: Tapio Kujala.
Coleonet.de tarjoaa saksankielisiä määrityskaavoja Euroopassa esiintyviin kovakuoriaisiin. Vaikkei kielestä itse ymmärtäisi, on tekstit helppo kopioida verkosta löytyviin automaattikääntäjiin. Kaavat sisältävät monia erikoistermejä ja suosittelen vahvasti kääntämistä englanniksi. Suomennoksista tulee yleensä hyvin kryptisiä.
Jo pelkkien valokuvien perusteella pidin mahdollisena, että kyseessä voisi olla Anthonomus pedicularius -kukkakärsäkäs, mutta määrityksen lukitsemista hankaloitti se, ettei laji.fi tunnustanut lajia kotimaiseksi. Koska myös aedeagus sopi täydellisesti coleonetistä löytyvään kuvaan, kysyin kokeneemmilta asiantuntijoilta mielipidettä kuoriaissähköpostilistan kautta. Vastaukset olivat lupaavia. Laji saattaisi hyvinkin olla epäilemäni tai vähintään Suomelle uusi, koska tuntomerkit eivät yksinkertaisesti sopineet millekään maamme lajistoon hyväksytylle lajille.
Lopullista varmistusta varten toimitin lisää kuvia ja näyteyksilöt eläinmuseolle. Silloin elettiin jo lokakuun loppua. Asia jäi jälleen hautumaan odotellessaan tarkistusryhmän viimeistä mielipidettä. Jouluun oli enää viikon verran aikaa, kun mieleeni juolahti mennä tarkistamaan, olisiko laji.fi:hin tullut asiasta lisää tietoa ja sinnehän oli! Anthonomus pedicularius tunnetaan nyt virallisesti Suomesta. Tai siis tunnetaan uudelleen, koska siitä on olemassa vanhempia, epävarmoja havaintoja jo vuosikymmenien takaa. 1900 vuoden listoilla laji löytyi ja se oli mainittuna vielä vuonna 1979. Vuonna 1992 se oli poistettu listoilta. Ja taas lisätty takaisin vuonna 2010. Ja taas poistettu vuonna 2017. Sekavuuteen liittyy todennäköisesti epävarmoja määrityksiä ja asiaa on voinut hankaloittaa, mikäli löydetyt yksilöt ovat olleet naaraita.
Riippumatta siitä, oliko laji todellisuudessa maalle uusi vai ei, oli ainakin mukava saada asialle tällä kertaa varmistus. Tarkastusryhmän Ilpo Mannerkoski raportoi lisäksi 9:stä muusta Suomen lajistoon lisätystä kovakuoriaislajista.
Anthonomus pedicularius -kärsäkkään reisipiikkien koko on yksi hyvä tunnusmerkki. Kuva: Tapio Kujala.
Peitinsiipien takaosan voimakaskontrastinen kuvio ei ole tyypillinen muille Suomesta löytyville kukkakärsäkäslajeille. Suomut kuluvat helposti pois, eivätkä aina ole luotettava tunnusmerkki. Kuva: Tapio Kujala.
Anthonomus pedicularius -kukkakärsäkäs. Kuva: Tapio Kujala.