Kun näin jälkikäteen ja syksyn pimentyessä muistelee Vänön saarella vietettyä aikaa, yöt nousevat merkittävään osaan. Hiljaisuus pimeässä oli niin täydellistä ja rauhoittavaa, mistään ei kuulunut liikenteen melua tai muita ihmisten aikaansaamia ääniä. Hiljaisuus ei kuitenkaan tarkoittanut sitä ettei ääniä olisi kuulunut, mutta ne olivat luonnon ääniä, sellaisina kuin ne pitääkin kuulla… tuulen vaimentuvaa huminaa… väsyneiden aaltojen pyyhkäisyjä rantakaislikkoon… pensashepokattien (Pholidoptera griseoaptera) heikkoa siritystä… jonkin pieneläimen aiheuttamia rasahduksia pensaan juurelta. Samalla kun kuunteli yön ääniä, saattoi hengittää puhdasta ilmaa sisälleen ja tuntea miten sielu lepäsi hetkessä…

Pensashepokatti-koiraat (Pholidoptera griseoaptera) houkuttelevat naaraita hankaamalla lyhyitä siipiään vastakkain jolloin syntyy vaimea siritys. Kuva: Tapio Kujala

Pensashepokatti-naaraalla (Pholidoptera griseoaptera) on pelottavan näköinen, mutta vaaraton munanasetin. Kuva: Tapio Kujala.

Puikkohärö

Airaphilus perangustus

Koko: 2,7–3,2 mm

Levinneisyys: tuoreita havaintoja Porista, Hangosta, Kopparnäsista ja Vänöstä.

Uhanalaisuusluokitus 2019: EN – Erittäin uhanalaiset.

Kansainvälinen vastuulaji: Uhanalaiset lajit (Luonnonsuojeluasetus 14.2.1997/160, liite 4 19.6.2013/471).

Luokittelu: kuuluu kaitahäröjen heimoon (Silvanidae)

Kuva: Tapio Kujala

…mutta sitten olikin jo kiire päästä etsimään hyönteisiä. Toisin kuin ehkä voisi kuvitella, pimeän aikaan on mahdollista löytää paljon sellaisia lajeja, jotka päivänvalossa jäävät helposti löytämättä. Etsiminen onnistuu ilman perinteisellä valvontavalolla houkuttelua, mutta jos ei halua tyytyä kopeloimaan sirittäviä pensashepokatteja, jotain valoa on hyvä olla mukana ja silloin riittävän kirkas otsalamppu on erinomainen ratkaisu.

Kun lähdin yöllä mökin läheisyyteen kävelemään, mielessä oli kovakuoriaisten, erityisesti maakiitäjäisten etsiminen. Kovakuoriaiset muodostavat yhden suurimmista hyönteislahkoistamme ja yksistään maakiitäjäisiä tunnetaan maastamme liki kolmesataa eri lajia. Monet lajit ovat hämäräktiivisia ja elävät maan pinnalla, minkä vuoksi niiden etsiminen haavilla on helpommin sanottu kuin tehty. Otsalampun kanssa ulkoilu tuotti nopeasti tulosta. Muutamissa minuuteissa vastaan oli jo tullut kauniin kultaiset pistekuopat omaava lehtokiitäjäinen (Carabus hortensis) sekä isosysikiitäjäinen (Pterostichus niger). Yhtä lailla tummanpuhuva jurmuhaiskiainen (Silpha carinata) oli liikkeellä. Olihan siinä jo useampia metrejä kävelty kohti rantaa.

Yleisesti maakiitäjäisiä pyydystetään kuoppapyydyksillä, mutta niitä löytää myös kivien alta ja kariketta seulomalla – paneudumme blogisarjassa metodiin myöhemmin. Vänön saarelta otetuista seuloksista löytyi muun muassa useampia keltarunkokiitäjäisiä (Dromius schneideri) ja Calathus erratus -kampakiitäjäislaji. Paras kovakuoriainen nousi ylös seuloksista vasta kotiin päästyämme. Kävi ilmi, että saarella elää harvinainen ja erittäin uhanalaiseksi luokiteltu puikkohärö (Airaphilus perangustus).

Kuvagalleria maakiitäjäisistä (ja haiskiaisesta):

Kuoriaisia hetken hämmästeltyäni kävelin jääkauden silottamalle rantakalliolle. Tuuli oli tyyntynyt ja otsalampun valossa oli helppo nähdä kirkkaassa merivedessä uiskentelevia kaloja. Sitten huomioni kiinnittyi merenpohjassa kimmeltäviin täpliin. Ensin luulin niiden olevan metallihippusia, lasinpalasia tai kalansuomuja, mutta kun katsoin tarkemmin, täplät liikkuivat. Ja niitä oli kymmenittäin. Kurottauduin lähemmäksi – varoen liukastumasta kostealla kalliolla – ja huomasin, että kimmeltävät täplät olivatkin silmiä. Rantavesi suorastaan kuhisi sirokatkarapuja (Palaemon elegans). Kyseessä on vieraslaji, jonka vaikutuksia paikalliselle ekosysteemille ei vielä tunneta. Ehkei se kuitenkaan ollut yhtä haitallinen rapulaji kuin liejukatkarapu (Rhithropanopeus harrisii). Myös hoikkaleväsiira (Idotea chelipes) oli itselleni uusi tuttavuus.

Vänön saaren rantakalliota. Veden alla piileskelevät katkaravut ja leväsiirat. Kuva: Tapio Kujala.

Sirokatkaravulla (Palaemon elegans) on hauskat kirkkaansiniset hikinauhat saksiraajoissaan. Kuva: Tapio Kujala.

Rantaveden asukkaisiin lukeutuivat myös uimataitoiset hoikkaleväsiirat (Idotea chelipes). Kuva: Tapio Kujala.

Onneksi tätä lajia ei Vänössä näkynyt. Liejutaskurapu (Rhithropanopeus harrisii) on haitallinen vieraslaji. Kuvattu Seilin saarella. Kuva: Tapio Kujala.

Rantapyllistelijän paluu

Toisella visiitillä Vänön eteläisen hiekkarannan tuntumaan tein matkan merkittävimmän löydön. Samalla löytö oli omassa harrastushistoriassani merkittävin. Makailin hietikolla ja tutkailin ajuruohokasvustoja edelleen hietikkoluteiden tai muiden harvinaisuuksien toivossa. Toki mättäät kuhisivat Nysius-suvun kirkiluteita, mutta mitään muuta ei aluksi vaikuttanut löytyvän. Sitten silmäni osuivat hitaammin liikkuvaan, pienemmän tuntuiseen luteeseen. Se oli nopeasti katsottuna kirkiluteen sävyinen, joten ehkä kyseessä oli vain tavallista pienempi ja mahdollisesti vahingoittunut yksilö, ajattelin. Siirryin seuraavaksi tutkimaan lähintä heinätuppoa. Ja kas kummaa, sen juurelta löysin toistakymmentä samanlaista ludetta. Nyt tiesin jo, etteivät ne olleet kirkiluteita. Otukset näyttivät aavistuksen tutuilta, joten arvaus lajista heräsi mielessä. Varmistaakseni asian, otin muutaman yksilön mökille kuvattavaksi.

Jo ensimmäisen kuvan ottamisen jälkeen laji oli selvä. Luteet olivat Oxycarenidae-heimon Camptotelus lineolatuksia. Heimo on erotettu vasta jonkin aikaa sitten varjoluteista, joten sillä ei ole vielä suomenkielistä nimeä. Heimon lajien ruumiinmuoto on jokseenkin päärynämäinen, joten ehkä siitä saisi johdettua heimolle suomalaisen nimen. Ihan mukava löytö, ajattelin, vaikka olin törmännyt lajiin muutaman kerran aiemmin Viron puolella. Tarkastin silti lajitietoportaalista, minkälaista lisätietoa lajin asemasta Suomessa oli tarjolla.

Hämmästys oli suuri, sillä en löytänyt koko lajia portaalista. Oliko taksonomia taas pyörähtänyt ympäri ja laji tyrkätty johonkin toiseen sukuun? Siinäkin tapauksessa laji.fi olisi todennäköisesti tunnistanut synonyymin. Ei, lajin nimi oli ihan oikein ja validi, sitä ei vain ollut löydetty kertaakaan aiemmin Suomesta. Ensimmäinen suomenpinna tuli hieman kuin puskista. Tai no, oikeastaan ihan kirjaimellisestikin. Vasta siinä vaiheessa kun onnittelut tulivat Suomen nivelkärsäistyöryhmän puheenjohtajalta, Luonnontieteellisen keskusmuseon intendentti Anders Albrechtilta, alkoi havaintoa uskoa todeksi. Varmasti jokaisella luontoharrastajalla on haaveena kohdata maalle uusi laji, eritoten itselle rakkaasta lajiryhmästä. Ja vielä se, että laji sattui olemaan niin kaunis, tuntui tapahtunut jopa liioitellulta onnenpotkulta. Tavallaan olisi varsin sopivaa, jos tälle luteelle annettaisiin suomenkielinen nimi sen ensimmäisen löytöpaikan perusteella: ystävälude.

Saa heimo ja lude minkä tahansa suomenkielisen nimen aikanaan, yksi asia on varmaa ja pysyy. Rantapyllistely kannattaa aina.

Nyt kelpaa rantapyllistellä. Suomelle uusi ludelaji kipittää hietikolla. Kuva: Krista Kujala.

”Ystävälude” (Camptotelus lineolatus). Uusi ludelaji Suomelle. Kuva: Tapio Kujala.