TUOKSUJEN VUOSI

Painajaiseni oli vasta alkamassa. Kuinka olisin voinut keskellä elämäni onnellisinta aikaa käsittää, miten pieni ja vähäinen tapahtuma voisi muuttaa kaiken?

Tämä on kertomuksen toinen osa. Aloitusosa on luettavissa täältä.


Elokuu

 

Herätessäni tunsin aamukahvin pehmeän ja runsaan aromin hyväilevän aistejani. Pidin silmäni suljettuina ja nautin tunteesta. Ulkona oli vielä lämmintä, vaikka kesä oli lähestymässä loppuaan. Haikeus sai minut aina valtaansa elokuisina, hieman viileämpinä ja aamukasteen kostuttamina aamuina. En olisi koskaan halunnut hyvästellä kesää. Talvet olivat tässä maassa liian pitkiä, liian kylmiä ja liian pimeitä.

Avasin silmäni ja nousin sängystä. Kävelin ikkunan luokse. Aamuaurinko paistoi kasvoihini ja kutitti nenääni. Aamukasteesta en nähnyt jälkeäkään. Ehkä haikeat aamut koittaisivat tänä vuonna vasta syyskuussa.

Olin jo täysin hereillä, mutta siitä huolimatta kahvi kutsui minua kuin feromoni hyönteistä. Vaistojeni ja tapojeni pakottamana lähdin laskeutumaan alakertaan tuoksua kohti.

Sulhaseni oli keittiössä valmistamassa meille aamupalaa. Tummaksi paahdetun kahvin tuoksu oli nyt voimakkaampi ja vedin sitä sisälleni kuin viimeisten kesäpäivien lämpöä. Hymyilin ja toivotin erinomaista huomenta. Hän tuli luokseni ja antoi minulle suudelman poskelle. Hän ei ollut vielä ajanut parransänkeään ja raapaistessaan poskeani se pisteli mukavasti.

Hetken päästä istuimme asunnon ulkorappusilla ja joimme kahvia. Silloin se juolahti mieleeni. – Tehdään se vielä kun kesää on jäljellä, sanoin. – Mennään naimisiin ennen talvea. Jo ennen syksyä!

Hänen kasvoilleen kohosi hymy, siitä tiesin, miten tosissaan hän minua rakasti. Ilman sitä tunnetta en olisi koskaan suostunut hänen kosintaansa. Jos en olisi tiennyt hänen tunteensa olevan aitoja, edes hänen mielipuolisen hyvällä tuoksullaan ei olisi ollut mitään merkitystä. Joskus minun teki mieli syödä hänet elävältä pelkästään hänen herkullisen ja aisteja herättävän arominsa takia.

Sinä lähes helteisenä elokuun lauantaina aloimme suunnitella häitämme. Kyseessä tulisi olemaan minun ainoa päiväni todellisena prinsessana ja olisin halunnut että päivästä tulisi täydellinen. Ensin kuvittelin, että sitä varten meidän täytyisi vuokrata kaksitoista lumenvalkeaa hevosta vetämään koristeellisia vaunuja kirkolta juhlapaikalle. Sekä ajalliset että rahalliset resurssimme eivät kuitenkaan olleet pohjattomat. Meidän täytyi tehdä joitakin kompromisseja jos halusimme pysyä aikataulussa. Lopulta ymmärsin, että vain yksi asia riittäisi tekemään päivästä täydellisen. Yksinään hän tekisi siitä täydellisen. En tarvinnut muuta. Mietin myös, ettei muutenkaan olisi ollut meidän tapaistamme järjestää hääjuhlia joista puhuttaisiin vuosikymmenten jälkeen. Se ei sitä paitsi määrittelisi yhteistä onneamme.

Myöhemmin samana päivänä kävelimme hiekkatietä pitkin. Helleraja ei ollut aivan ylittynyt, mutta oli silti niin lämmin, että pelkässä kesämekossa tarkeni paremmin kuin tyydyttävästi. Hänellä oli yllään t-paita ja khakinväriset shortsit. Päässään hänellä oli kankainen hattu. Itse olin tyytynyt kirkkaanvihreään huiviin, jossa oli sinisiä koristekuvioita. Se suojasi samalla muuten paljaita olkapäitäni, joita olin yrittänyt suojella liialta ruskettumiselta koko kesän ajan.

Satuimme kulkemaan hernepellon vierestä. Herneet olivat kypsyneet ja niiden makea tuoksu kantautui sieraimiini. Herneet olivat yksityisen viljelijän, mutten uskonut kenenkään pahastuvan, jos kävisimme hieman tekemässä laadunvalvontaa maistelemalla niitä. Hyppäsimme matalan, mutta leveähkön ojan yli. Jalkani oli lipsahtaa, mutta hän ehti ottaa kiinni kädestäni ja veti minut turvallisesti toiselle puolelle. Samalla sain tilaisuuden nuuhkaista hänen auringon lämmittämää ihoaan, joka tuoksui vastustamattomalta, hieman kaakaolta, mutta samalla mystiseltä ja salaperäiseltä. Erittikö hän jotain feromonia, jota en voinut vastustaa? Olin kuullut tai lukenut, että sillä tavoin hyönteiset löysivät toistensa luokse.

Keräsimme joitakin kymmeniä palkoja ja poksauttelimme niitä auki. Hän työnsi sormiensa välissä herneitä suuhuni ja ruokki minua kuin olisin ollut linnunpoikanen. Joku toinen olisi luultavasti pitänyt näkyä typeränä ja lapsellisena, mutta minut se sai nauramaan.

Äkkiä hän huitaisi kättään niin, että kolme herneenpalkoa lensi kaaressa ilmaan ja putosi eri puolille ympärillemme.

Mikä hätänä? kysyin.

Jokin pisti minua, käteen.

Ampiainen?

En usko, se oli pienempi ja mielestäni vihreän sävyinen.

Nostin hänen kätensä ylemmäs ja katsoin kohtaa, johon otus oli pistänyt. Siinä oli selvä punoittava jälki. Se ei näyttänyt hyttysenpistoa pahemmalta, joten mitään syytä huoleen ei ollut. – Laitetaan siihen kotona jotain rauhoittavaa voidetta, sanoin. Epäillen samalla, että kotin päästyämme kumpikaan ei edes muistaisi koko asiaa.

Hyvä ajatus, hän sanoi, – sitä alkaa jo kutittaa.

Kyllä minä sinulle kutitukset näytän, sanoin ja aloin puristella hänen kylkiään. Hän oli paljon herkempi kutiamaan kuin minä ja sillä tavalla häntä oli helppo kiusata. Loputkin hänen käsissään pitelemät herneenpalot lensivät kaaressa lähistölle. Sillekin oli helppo nauraa.

Kuinka olisimme voineet nauraessamme aavistaa, kuinka perustavanlaatuisella tavalla mieheni saama pistos tulisi vaikuttamaan elämäämme?

Seuraava osa on luettavissa täältä.

hyönteisetkertomustarina

Tunne luontosi

Lähde retkelle metsään, suolle, merelle, kauas ja lähelle.
Tutustu, opi, ihastu ja voimaannu. Koe Suomen Luonto!