Syksy hiipii vähitellen: ilmanala viilenee, koivuihin ilmaantuu keltaisia lehtiä, tiaisparvet liikkuvat…

Hallayöt eivät meillä olleet erityinen syksyn merkki, sillä hallaöitä tarjoiltiin myös kesä-, heinä- sekä elokuussa. Asuinpaikkamme ei tosiaan ole mikään puutarhurin eldorado. Vaan turha kiukutella, sillä kaksi vuotta sitten Kuhmoon muuttaessamme olin kyllä asiasta tietoinen. Seutu on tuttua, koska 1990-luvun vietimme lähikulmilla; silloiseen kotiimme on matkaa vain 40 kilometriä.

Vaikka ilmasto on tässä välissä lämmennyt, myös oikullisuus ja ääri-ilmiöt kuuluvat kuvaan. Oma tonttimme on luku sinänsä. Kun toisella puolella on suo ja toisella puolella joki, voi olla varma, ettei pienilmasto hemmottele. Jos sääennuste lupaa jonnekin päin Suomea yökylmiä, ainakin tämän talon ympärillä halla huuruaa.

Toisaalta monet kasvit kestivät koettelemukset yllättävän hyvin, joten satoa on saatu. Perunaa, lanttua, härkäpapua, kyssä-, lehti- ja parsakaalia… Menetyksiin yritän suhtautua stoalaisilla tyyneydellä. Omavaraisuus ei ole meille sentään elämän ja kuoleman, ei edes nälkiintymisen kysymys.

Ja onhan tässä kaikenlaista kompensaatiota. Esimerkiksi keväällä kasvimaalla häärätessä on mukava kuunnella pikkukuovin pulputusta, eikä se taas olisi mahdollista ilman suota ja pohjoista vyöhykettä. Puhumattakaan siitä, että tontillamme lauleskeli tänä kesänä pohjansirkku, yksi suosikkilinnuistani – joka sekin kuuluu hallanhuuruisten rämeiden lajistoon.

Lintujen pesintä taisi kuitenkin tänä vuonna paljolti epäonnistua. Ja se on jo aivan eri luokan onnettomuus kuin paleltuneet kurpitsani. Kulunut kevät ja kesä olivat jopa kainuulaisittain koleita. Hyönteiselo oli heikkoa ja lintuemoilla vaikeuksia poikastensa ruokkimisessa.

Teeri-Lososuon polulla.

 
Tosin hyttyset ja mäkärät jaksoivat olla reippaina. Ja pakko myöntää: niiden aktiivisuus vähentää omaa aktiivisuuttani. Kesä ei ole varsinaista metsäretkeilyn aikaa. Vaikka Kainuussa ei suoranaista Lapin räkkää olekaan, eteläiseen Suomeen verrattuna räkkää on riittävästi. Siksi ensimmäiset syksyn merkit eivät oikeastaan tunnu ankeilta vaan melkein päinvastoin. On taas metsäretkien aika.

Tällä kertaa pidimme syksyn avajaiset Teeri-Lososuon suojelualueella. Kun pitkospuut ohittavat pienen nimettömän lammen ja askel vie vanhan kuusikon hämärään, tiedän taas olevani oikeassa paikassa. Kiurulammen kankaan monisatavuotiset petäjät tuntuvat aina yhtä hienoilta, samoin kuin tietysti koko Teerilammen suomaisema tummine metsäsaarekkeineen ja harmaine keloineen. Suohon on painunut kaunis kuparinpunertava väri, jonka keskellä lammet peilaavat kuulasta taivasta…

Nuotiolla eväitä syödessämme alkaa kuulua naukaisuja ja vihellyksiä. Kuukkelit käyvät meitä kurkkaamassa. Ensin ne kuikistelevat kauempana, mutta lennähtävät pian lähipuihin. Koiramme Mustin suureksi tyrmistykseksi nakkelen linnuille leivänpalasia, joita ne eivät kuitenkaan huoli, vaan jatkavat saman tien menoaan.

Kuukkelien tapaaminen on aina ilahduttavaa – kukapa ei kuukkeleista pitäisi – mutta nykyään tapaamisiin liittyy alakuloinen tietoisuus niiden jatkuvasta vähenemisestä. Eteläisestä Suomesta kuukkeli on kadonnut, mutta myös Kainuussa suuntaus on laskeva. Siinä yksi metsätaloustotalitarismin lukuisista uhreista.

Hopeaseppien lampi.

 
Päivä on lopultakin kesäisen leppeä, aurinko paistaa ja siniset ukonkorennot pörräävät suon yllä. Kun seisahdun lammen rantaan, veden pinnalla näkyy vilskettä: hopeaseppiä. Nämä kovakuoriaiset ovat kotonaan vedessä. Ne viilettävät lammen pinnalla tiiviinä parvina, joiden yhtäaikaiset äkkikäännökset tuovat mieleen kahlaajaparvet. Mikä on tuon vauhdikkaan suhaamisen idea? Saalistavatko koppiaiset pieniä vesihyönteisiä joukolla, samaan tapaan kuin koskelot ajavat kalaparvia? Vai onko kyseessä soidin? Vai ollaanko parvessa turvallisuussyistä?

Kotona lueskelen tutkimuksista, jonka mukaan hopeaseppien syyskesän parveilussa kyse on juuri turvallisuudesta. Valppaita silmiä on enemmän. Hopeasepän silmät ovatkin erikoiset: samalla kun yläosa katsoo taivaita, alaosa näkee veden alle. Saalistaja voi yhtä hyvin olla kala kuin lintu. Ja jos peto iskee, on paras olla porukassa. Turvallisinta on joukon keskellä, ja siksi laidoilla liikkuvat nälkäisimmät yksilöt, jotka suupaloja kärkkyessään ovat valmiit ottamaan riskejä.

Tutkimuksen mukaan laitapuolella vilistävät usein myös koiraat. Ovatko ne naaraita isompina myös nälkäisempiä? Vai liian kömpelöitä ehtiäkseen keskelle? Vai ihailevatko naaraat rohkeita ja ottavat partnereikseen mieluiten eturintamassa menijöitä? Ehkä sen myötä hopeaseppäkoiraista on kehittynyt herrasmiehiä ja henkivartijoita?

Tällaisia syysretket voivat parhaimmillaan olla. Kauniita maisemia ja kohtaamisia muiden lajien edustajien kanssa.