Tuon tuostakin esiin nousee jonkun metsänsirpaleen kohtalo. Metsä, jossa elää uhanalaisia lajeja, tai joka on merkitty virkistysmetsäksi tai jonka on uskottu olleen edes jonkinasteisessa suojelussa, hakataan tai aiotaan hakata. Toimenpide on roisi avohakkuu, jonka myötä luonto- ja maisema-arvot menetetään.

Tästä voi lukea yhden tarinan, jonka kertoo kirjailija Kirsti Kuronen.

Näyttää siltä, että jokainen suojelematon metsä hakataan ennemmin tai myöhemmin, eikä kansalaisten toiveilla ole mitään merkitystä, ei edes kunnan tai valtion metsissä.

Toisaalta joillekin ihmisille saattaa syntyä mielikuva kohtuuttomista suojeluvaatimuksista. Pitää metsiä sentään hakatakin. Eihän kaikkea voi suojella!

Ei voi, eikä sitä vaaditakaan. Suomen metsämaasta on lakisääteisesti suojeltu vajaat 6 % ja alueet painottuvat vahvasti Pohjois-Suomeen. Normaali-ihmisen matematiikalla suojelu on siis varsin kitsasta verrattuna hakattavissa olevien metsien määrään. Itse asiassa suojelu on niin säälittävää, että virallisia tilastoja on pitänyt kaunistella: Luonnonvarakeskuksen vuoden 2016 selvityksen mukaan metsistä olisi suojeltu 12 %. Lukemaan piti kuitenkin ottaa myös kitumaita – soita, kallioita ja tunturikoivikoita, jotka eivät metsän eliölajeja auta – samoin kuin epämääräisesti ”suojeltuja” metsiä, jotka voidaan kuitenkin jopa avohakata.

Mitään merkittävää metsien suojelun lisäystä ei ole luvassa, päinvastoin, hakkuita aiotaan rutkasti lisätä. Ja mitä vanhempi metsä, sitä vauhdikkaammin sen kimppuun käydään, sillä vanha metsä täytyy uudistaa – siis avohakata. Tämä on oleellinen osa suomalaisen metsänhoidon ideologiaa.

Kunnon hongikko on yhä harvinaisempi näky…

…sillä näinhän siinä aina käy.

Tuskinpa Suomessa on yhtäkään ihmistä, joka ei olisi kuullut meillä harjoitettavan kestävää metsätaloutta. Se on kuulemma ekologisesti, sosiaalisesti, kulttuurisesti ja taloudellisesti kestävää. Ja tuskin kukaan on välttynyt sellaiselta tiedolta, että Suomessa on puuta enemmän kuin koskaan. Tämä kuulemma johtuu Suomen hyvästä metsien hoidosta.

Näitä ylväitä mantroja hokevat tietysti metsätalouden toimijat itse, sekä lukuisat poliittiset päättäjät, kepulaiset etunenässä. Ei voi olla ihmettelemättä, miksi metsäkiistoja sitten syntyy. Jos puuta on niin tolkuttomasti, miksi hakataan nimenomaan eteläisen Suomen viimeisiä kuukkelimetsiä tai muita uhanalaisille lajeille arvokkaita kohteita; miksi pitää tärvellä virkistysalueita, jopa kaluta pienten saarten puut? Eiväthän suojelijat ole joka metsätilkkuun takertumassa, vaan suojeltaviksi esitetyillä kohteilla on nimenomaan noita kestävyysmantraan kuuluvia ekologisia, sosiaalisia ja kulttuurisia arvoja.

Virkistysmetsää Kuhmon Lammasjärven saarelta. Hakattiin viime talvena.

”Metsän omistamisen ja hoitamisen lähtökohtana on useimmiten metsästä saatava taloudellinen hyöty, mutta metsänomistajat painottavat päätöksenteossaan usein myös esimerkiksi luonnon monimuotoisuuteen ja virkistyskäyttöön liittyviä arvoja”, Maa- ja metsätalousministeriön nettisivuilla todetaan.

Ilmeisesti viimeksi mainitut painotukset yksityismetsissä herättävät hallituksessa huolta, sillä nyt yhtenä ”kärkihankkeena” on metsänomistusrakenteen uudistaminen. Tavoitteena on kasvattaa metsätilakokoa, jotta metsätilarakenne tukisi nykyistä paremmin aktiivisen ja yritysmäisen metsätalouden harjoittamista ja koko metsäalan kasvua. Myös kuolinpesien omistusosuutta halutaan vähentää. Ääneen ei sanota, mutta ajatus on selvä: koska kuolinpesissä on usein monta jakajaa, riski ei-toivotuista ihmisistä nousee. Joukossahan voi olla sellaisia inhotuksia, jotka eivät haluakaan harjoittaa ”aktiivista ja yritysmäistä metsätaloutta”, toisin sanoen hakata perintömetsäänsä sileäksi.

Huolia näyttää olevan, vaikka sitä puuta on enemmän kuin koskaan.

Voi kyllä miettiä sitäkin, onko metsien kyltymätön hakkaaminen ollut edes taloudellisesti kestävää tai ainakaan järkevää. Vuosikymmenten ajan hienoa tiukkasyistä honkaa on mössätty selluksi, minkä seurauksena tukkipuusta on nyt niin pula, että sitä pitää hakea proomulla saarista ja poimia merkkipetäjät retkeilypolkujen varrelta. Sahoilla myydään kurjaa oksaista höttölautaa, josta hädin tuskin saa sellaiset tikapuut, joita pitkin nuohoojan uskaltaa päästää katolle; ikkunapokat valmistetaan muovista eikä kunnon hirsitaloja ole Suomessa enää aikoihin tehty. Ei ole voitu, koska suuria puita ei enää ole, niinpä ”hirsi”talot kyhätään ties mistä yhteen liimatuista viiluista. On siinä metsänhoidon osaamista, kun laatupuu menetetään niin että tarvitaan liimaa hätiin!

Metsähallitus on ollut ikivanhan Vienan reitin kimpussa; jopa pilkalla merkityt puut käyvät vähiin. Mitähän runonkeruumatkoillaan polkua kulkenut Elias Lönnrot tuumisi Suomen metsätalouden ”kulttuurisesta kestävyydestä?”

Se puu, mitä Suomessa on ”enemmän kuin koskaan”, on tietysti räkämännikköä ja pöpelikköä, joka on saatu raivokkaalla soiden ojituksella. Paljonko näistä suometsistä saadaan hakattavaa ja kelpaako se muuta kuin selluksi? Joka tapauksessa soiden tuhoajana – myös taloudellisesti törppöjen ojitusten tekijänä – Suomi pääsisi Guinnessin ennätysten kirjaan. Tämä jättiläismäinen floppi on paitsi tuhonnut suoluontoa myös sotkenut vesistöjä. Ja sotkee pahasti edelleen, kuten tänä syksynä uutisoitiin. Tosin uutisointi oli hyvin vaisua, kuten Ismo Tuormaa kolumnissaan kirjoitti, mutta ymmärtäähän sen, sillä ikävä tutkimustieto ei sovi Suomen metsätalouden hyvään sanomaan. Etenkin kun saastuttaviin kunnostusojituksiin täytyy syytää yhä lisää verovaroja.

Entä mitä ekologisesta kestävyydestä kertoo se, että Suomessa on yli 800 uhanalaista metsälajia? Vielä vähän aikaa sitten sellaiset yleiset metsälajit kuin hömö- ja töyhtötiainen ovat nyt uhanalaisten listalla; hiirihaukoilla on vaikeuksia löytää riittävän suuria pesäpuita, ja jopa oravat ovat huolestuttavasti vähentyneet.

Jos edes perusmetsälajit eivät Suomen metsissä pärjää, ”metsätalouden ja luonnonsuojelun yhteensovittaminen” on täydellisesti, häpeällisesti epäonnistunut.

Aiemmin tavalliset metsälajit vähenevät. Nykyään kannattaisi olla mieluummin avohakkuu- tai taimikkolaji.

”Toivoisi, että Suomen kaltaisessa vauraassa ja pitkälle kehittyneessä maassa luonnon monimuotoisuus otettaisiin vakavasti metsänhoidossa, mutta näin ei ole. Toimet monimuotoisuuden suojelemiseksi talousmetsissä ovat käytännössä lähes pelkkää kosmetiikkaa, toisin kuin väitetään ja toisin kuin monet metsänomistajat uskovat”, kirjoittaa akateemikko Ilkka Hanski postuumisti julkaistussa (vuonna 2016) kirjassaan Tutkimusmatkoja saarille. Hanski oli yksi maailman arvostetuimpia ekologeja ja evoluutiobiologeja, joten voisi kuvitella, että hän tiesi Suomen metsäluonnon tilasta paremmin kuin keskustalainen poliitikko. (Hanskille myönnetyistä monista huomionosoituksista ja palkinnoista yksi oli Ruotsin kuninkaallisen tiedeakatemian Crafoord-palkinto, joka jaetaan Nobelin palkinnon ulkopuolelle jäävien tutkimusalojen edustajille.)

Lupauksista huolimatta talousmetsien käsittely ei ole hitustakaan ”pehmentynyt”. Ympäristöohjehöpinää on kuunneltu jo 25 vuotta, mutta mitä on saatu aikaan – muuta kuin aiemmin yleisten metsälajien taantumista? Lahopuun määrä ei ole viime vuosikymmeninä talousmetsissä juuri lisääntynyt, pohjoisessa se on jopa vähentynyt. Metsiä ollaan hakkaamassa entistä enemmän ja ne hakataan entistä nuorempina. Tämä tarkoittaa sitä, että järeitä puita ei enää tule. Ei siis myöskään järeätä lahopuuta, ja juuri siitä on talousmetsissä huutava pula. Avohakkuutantereelle jätetään pystyyn pari katkaistua pökkelöä ja ryhmä tuulessa huojuvia ongenvapoja. Koneet mylläävät kaikki paikat jo hakkuuvaiheessa, sitten tehdään vielä ”kevyeksi” mainostettu maanmuokkaus, jonka myötä maaperään varastoitunut typpi ja hiili tuhnautetaan liikkeelle – ja rangat ja muut mahdolliset hakkuutähteet silppuuntuvat ja uppoavat mutaan. Siinä teille sitä paljon puhuttua ”säästöpuuta”, kololinnut ja muut metsän eliöt, riemuitkaa!

Jopa sekametsien suosiminen näyttää olevan ylivoimaisen vaikeata, vaikka sen jos minkä luulisi olevan monestakin syystä järkevää. Ainakin täällä Kainuussa näkee kaikkialla ahkeran säntillistä lehtipuiden perkaamista männynkäkkärätaimikoilta, ja tuskin muuallakaan tästä toimenpiteestä on yhtään hellitetty, sehän kuuluu ”hyvään metsänhoitoon”.

Tämäkin on biotaloutta: valtavat määrät luonnolle arvokasta lahopuuta, haapaa ja keloa joutuu poltto- ja energiapuuksi. Eihän sitä raaskita jättää metsään, kun sille on nyt käyttöä. Ilmeisesti luonnolle riittäväksi kädenojennukseksi katsotaan pelkkä säästöpuista puhuminen.

Kuvat Metsähallituksen Kuhmon puuvarastolta.

Tavallinen kansalainen tuntee itsensä voimattomaksi katsellessaan, kuinka avohakkuuideologia jauhaa metsäluontoamme tuusannuuskaksi. Silti pitäisi jaksaa jollakin tavalla reagoida, esittää vastalauseita ja hakea neuvoa luonnonsuojelujärjestöiltä. Ensi vuonna Suomen Luonnonsuojeluliito aikoo kampanjoida erityisesti metsien puolesta, ja se on hyvä! Metsäluontomme pelastamiseksi tarvittaisiin jonkinlainen kansanliike: ihmisten olisi tultava joukolla kertomaan heille tärkeistä luontoarvoista ja ilmaistava vastalauseensa nykymenolle.  Metsien kohtuuton nylkeminen ei ole ”koko Suomen etu” eikä ”bio”-sanan viljelyllä ilmastohaittoja estetä.

Myös uutis- ja ajankohtaistoimittajien olisi syytä kiinnostua ja hankkia tietoa metsäasioista. Nyt päättäjille tehdään harvoin vaikeita kysymyksiä, ja niinpä he voivat vapaasti veivata kestävän-metsätalouden-posetiiviaan ilman että edes räikeimpiä epäkohtia nostetaan esille.

Ympäristöliturgian sijaan tarvitaan konkreettisia tekoja. Vielä jäljellä oleville vanhoille luonnontilaisille tai luonnontilaisen kaltaisille metsille on kiireesti ja ekologisin perustein laadittava suojeluohjelma, jotta niitä ei yksi toisensa jälkeen – jatkuvien kiistojen siivittämänä – lopullisesti tuhottaisi.

Lakisääteistä suojelua on lisättävä, mutta myös talousmetsissä pitää vihdoin viimein tapahtua todellinen muutos. Avohakkuista voidaan siirtyä metsän jatkuvaan kasvatukseen, jos niin halutaan – ja suurin osa suomalaisista haluaisi. Siksi ainakin valtion, kuntien ja seurakuntien metsissä avohakkuista luopumisen pitäisi alkaa nyt.

Metsänhoidon tyylinäyte valtion mailta Kainuusta; kuva on otettu vuonna 2015, joten mistään vanhan ajan menetelmistä ei ole kysymys.