21/2025

Kohtaamisesta kirposi monia ajatuksia hirvestä ja sen elävistä sekä edesmenneistä sukulaislajeista. Kuvat ovat viime torstaina aamuvarhaisella Virossa kohtaamastani yksilöstä.

Hirvi saapui viimeisimmän jääkauden jakson jälkeen mannerjään alta paljastuvaan nykyiseen Suomeen ihmisen kanssa samaa tahtia, ennen tai jälkeen, toistakymmentä tuhatta vuotta sitten. Varmaankin hirvi ehti ensin ja loi samalla yhden edellytyksen ihmisen vaeltamiseen jään alta paljastuvalla maalle. Nykyäänkin hirviä näkyy vähän samankaltaisissa olosuhteissa Varangin niemimaan talvessa yrittämässä tundran ja tuntureitten välisissä laaksoissa pienehköjenkin pajukkoalojen turvin talvehtimista kaamoksessa.

Hirvi näkyy ihmisen taiteessa pystysuorissa erityisesti pystysuorissa kallioissa parhaiten säilyneinä, punamullalla maalattuna kuvina. Monet kalliomaalaukset ovat kunnioitetusta hirvestä, jotkut laulujoutsenesta, osaa ei voi kulumisenkaan vuoksi varmasti määrittää. Ehkä hirveä on lepytetty kuvilla ja haettu metsästysonnea. Ei pidä kuitenkaan unohtaa vanhojen sukupolvien luovuutta taiteen taitavasti pelkistettyihin ilmaisuihin.

Hirvet on kunnioituksesta ja kalliotaiteesta huolimatta ammuttu täällä pohjan perillä, ei niin kauan sitten – 1800-luvulla ja 1900-luvun puolellakin – sukupuuton partaalle, jopa vain pariin sataan yksilöön. Nytkin hirviä on vähemmän kuin edellisinä vuosikymmeninä. Laskuvirheet hirvenkaatolupien arvioinnissa, mistä johtunevatkin, saattavat näkyä kannan koossa.

Hirvi on tärkeä eläin osana metsän ekologiaa ja tunnelmaa. Liian suurta hirvikantaa säätelee oikeansuuruinen susikanta, joka samalla antaa mm. suojaa taimikoille. Ahma hoitaa suden jo hylkäämät haaskat suihinsa. Karhukin käy haaskoilla, vaikka mustikka ja puolukka ovat tärkeimmät paksun rasvakerroksen keräämiseksi karvan alle mesikämmenen puolen vuoden talviuniin. Petonisäkkäät ovat hyvin luonnollinen ja tärkeä osa metsän ekologiaa.

Lähelle hirveä osuva voi pelästyä, kun iso komea eläin ryskii pakoon. Mutta sen vaarallisempi kuin pieni pelästyminen ei hirvikään ole. Kerran puisesta soutuveneestä maihin rantautuessa osuin retkikaverini kanssa emon ja kahden vasan lähelle. Emo teki pari kovaa juoksunpyrähdystä suoraan kohti. Mutta se vain huomautti eleellään: ei lähemmäksi.

Kerran alkukesästä taas osuin Porkkalanniemellä kolmen yksivuotiaan toikkaroivan ”eraushirven” keskeen lähimmillään muutaman metrin etäisyydelle. Eipä niistäkään mitään harmia ollut, eikä minusta niille – vähän ihmeissään katselivat minua kameroineni. Pitemmän objektiivin sijaan laajakulma olisi ollut oikea kuvaukseen. Se oli ainoa ongelma.

Eräs pientilallinen vanhasta Valkealasta, Repoveden erämaasta kertoi hauskan tarinan hirven kohtaamisesta. Hän oli suojannut aidalla ainakaan kaskeamalla syntyneen ahon. Yhdellä sivulla oli suojana jyrkkä kalliorinne. Muutamaa päivää myöhemmin hän osui näkemään, kuinka hirvet laskivat pehvamäkeä kalliota myöten alas kauraa rouskuttamaan.

Hirvi on niin korkea, että törmäys auton kanssa on hyvin vaarallinen molemmille, autossa oleville ja hirvelle. Pitkien jalkojensa vuoksi hirvi tömähtää mpnasti ylös tuulilasiin. Nopeudella on iso merkityksensä. 100 km/h törmäysnopeus on suuri riski niin autonkuljettajan kuin hirvenkin hengelle, 80 km/h on fataali hirvelle ja merkitsee ihmiselle loukkaantumista ja 60 km/h on ihmiselle vähäriskinen, mutta loukkaantuneen hirven kohtalo on yleensä huono. Niin hirven kuin itsensä kannalta kannattaa sovittaa iltahämärissä nopeutensa 80 km/h tuntumaan ja ottaa hirvimerkit todesta. Pienemmällä nopeudella jarrutuskin törmäyksen välttämiseksi onnistuu olennaisesti nopeammin. Juuri nyt edellisvuotiset nuoret hirvet seikkailevat ilman emoa.

Helsingin Yliopiston edesmenneen maailmakuulun paleontologin, professori Björn Kurténin tieteellisiä teorioita avaavissa romaaneissa ja esseissä ”isohirvi”, lajina edesmennyt isokokonen hirvieläinlaji, on tehnyt minuun kirjallisesti lähtemättömän vaikutuksen. Se on ollut lähinnä saksanhirven kaltainen, mutta suurempi ja erittäin suurisarvinen.

Isokokoinen hirviuros voi Suomessa painaa jopa 700 kiloa. Sen säkäkorkeus on noin 2 metriä 20 senttiä. Kookas hevonen voi painaa melkein saman verran. Mutta kuinka hieno näky olisikaan Kurténin kuvaama isohirvi, joka kuitenkin on osa sukupuuttoon kuolleiden eläinten pitkää listaa. Sen osalta syyt voivat liittyä ilmastoon tai metsästykseen noin 10 000 vuotta sitten.

Kurtén muuten kuvaa hienosti teoksessaan Musta tiikeri, suom. Virve Kajaste. Tammi, 1982, jossa ”isohirvi” on isossa roolissa, myös ihmislajien historiaa. Hänen teoriansa neanderdalilaisen ihmisen risteytymisetä nykyihmisen kanssa on osoittautunut geeniperimän perusteella oikeaksi.

Vilkaisin antikvariaattien nettisivuja. Vaasassa syntyneen Björn Kurténin monia teoksia on edelleenkin saatavilla niin hänen äidinkielellään ruotsiksi kuin suomennettuinakin. Hänen tekstinsä ovat todella mukaansa tempaavia!

PS. MENEILLÄÄN OLEVASTA ARKTIKASTA

Tänä loppukeväänä on menossa oikein hyvä arktisten vesilintujen ja kahlaajien muutto. Mustalintujen, allien, ja valkoposkihanhien jälkeen ovat olleet liikkeellä sepelhanhet, kuikkalinnut ja monet kahlaajat kuten sirrit, mm. isosirrejä, pulmussirrejä, suosirrejä, jänkäsirriäisiä, ja näinkin myöhään pari päivää sitten vielä merisirrejä! Vielä pitää mainita punakuirit ja meriharakat, vahva tundrakurmitsamuutto ja monin paikoin sisämaassa laskeutuneina nähdyt keräkurmitsat jne. Kannattaa edelleen seurata arktikaa niin rannikolla kuin sisämaassakin.