Viiksitimalit keräsivät paljon yleisöä Espoossa viime talvena. Kuvat: Anna Tuominen

Muutin juuri Helsinkiin. En ole ensi kertaa isolla kirkolla, mutta vasta pysyvä siirtyminen pääkaupunkiin sai minut tajuamaan, miten paljon ihmisiä täällä todella on. Myös kaikki luontokohteet ja polut ovat täynnä perheitä, koiranulkoiluttajia ja lenkkeilijöitä, eikä hiljaista ympäristöä tahdo löytyä mistään.

En ole ainut, joka kaipaa luonnonrauhaa. Keskiviikkona ilmestyneessä BirdLife-lehdessä kirjoitettiin somejulkkikseksi nousseesta kuningaskalastajasta, josta kaikki haluavat päästä nappaamaan oman valokuvan. Mitä lähempää, sen parempi. Eläinten häiriintyminen nousee puheenaiheeksi myös joka kevät ketunpentukuvien vallatessa valokuvapalstat.

Juttelimme ongelmasta Keski-Suomen lintutieteellisen yhdistyksen puheenjohtaja Heikki Helteen kanssa, kun olimme etsiskelemässä pohjantikkaa Jyväskylän laitamilla (SL 10/18).

”Jos lintu tulee talvella joka päivä häirityksi, niin se selkeästi heikentää hengissä säilymisen mahdollisuuksia”, hän huomautti.

”Tästä on ollut lehdissäkin juttuja”, hän kertoi. ”Esimerkiksi se Oulun lapinpöllöjen tapaus, olikohan toissa talvena. Ne eivät saaneet hetkenkään ruokarauhaa, kun koko ajan oli joku perässä kävelemässä. Kun pöllö väisti, ei muuta kuin koko kööri perään.”

Turhautuminen kuului hänen äänestään.

Onneksi minä olen ympäristöni tiedostava biologian opiskelija. En itse tekisi mitään tuollaista.

Enhän?

Huono omatunto nipistää ikävästi. Mieleen pulpahtaa ensimmäinen näkemäni koskikara, innoissani säikytin sen siivilleen Jyväskylän Tourujoella. Se vinkaisi varoituksen, katosi joenmutkaan, eikä enää palannut. Kyllä nolotti. Suurinta osaa pelästyttämistäni eläimistä en varmasti ole edes huomannut.

”Kameroita alkaa nykypäivänä olla kaikilla, mutta monellakaan ei ole pitkää luontoharrastushistoriaa taustalla. He eivät ymmärrä, kuinka lähelle jotain lintua voi mennä ilman, että se häiriintyy.”

Helteen kuvaus on osuva, enkä voi väittää, ettei tämä koskisi osaltaan myös minua.

Yritys ja erehdys on tehokas oppimisen keino. Kun lintu säikähtää pakoon tai kettu pinkaisee puiden lomaan, tiedän, että raja oli siinä, joskin nyt se on ylitetty. Tasapaino varovaisuuden ja uteliaisuuden välillä löytyy lopulta, mutta kestääkö ympäröivä eliöstömme kaikkien luontoa rakastavien ihmisten oppimisprosesseja?

Ihmiset liikkuvat luonnossa yhä enemmän ja hyvä niin. Se avaa silmät, mielen ja sydämen. Omani ainakin. Huomaavaiseen luonnossa liikkumiseen ei kuitenkaan voi muodostaa yhtä nyrkkisääntöä, sillä vaikka yksi tarvitsee rikkumattoman rauhan, toinen jopa hakeutuu lähelle. Seurasaaren tiaiset tulivat kernaasti hakemaan kädeltäni pähkinän, samoin Lapin erämaiden pelottomat kuukkelit. Löytämäni pohjantikkakin näytti viis veisaavan lyhyestä kohtaamisestamme, ja toreilla linnut ovat jopa riesa.

Lintujen ruokkiminen on hauskaa puuhaa, eikä tinteilläkään ollut nokan koputtamista.

Mutta entä se rauhaa tarvitseva osa? Tahallinen häirintä on luonnonsuojelulaillakin (§39) kielletty, mutta ympäripyöreä lakiteksti ei tarjoa käytännön apua. Millaisilla periaatteilla metsän eläimiä voisi ihailla niitä kuitenkaan häiritsemättä?

Heikki Helle vinkkasi, että netistä löytyvät muun muassa BirdLifen ja Suomen luonnonvalokuvaajien luonnonsuojelulakia konkretisoivat ohjeet. Alle listaan muutamia vinkkejä, jotka koskevat kaikkia luontoharrastajia:
 

häiriintyminenluonnonsuojeluluontoharrastusluontokuvaussosiaalinen mediavinkit