Ilmastonmuutos koettelee pohjoista luontoa. Erämaiseksi mielletyssä pohjoisessa ihmisen toimeliaisuus ei kuitenkaan ole mitään uutta: luonnon monimuotoisuutta ja eliölajien välisiä kytköksiä on tuhottu monilla tavoilla, eivätkä edes suurimmat suojelualueet ole jääneet koskemattomiksi.

Tästä kertoo Antti Haatajan tänä syksynä ilmestynyt kirja Pohjoinen – jälkemme maailman laidalla. (Kirjan esittely kustantajan sivulla tässä.)

Kajaanissa syntynyt Haataja on liikkunut niin Ruijassa Jäämeren rannalla kuin Lapissakin. Itse hän käyttää alueesta mielellään Saamenmaa -nimeä ja luonnon ohella kirjoittaa paljon saamelaisten ja luontaiselinkeinojen kokemista muutoksista. Haatajalla onkin saamelaista taustaa, sillä hänen mummonsa oli Utsjoen Guttormeja. Mummo tosin muutti nuorena Helsinkiin, missä joutui häpeilemään syntyperäänsä. Haataja muistelee, ettei mummo olisi tahtonut puhua hänelle saamea ollenkaan; kielinäytteitä tuli vasta sitkeän pyytelyn jälkeen.

Haataja arvostelee valtiovallan saamelaisiin kohdistamaa sanelupolitiikkaa ja väheksyntää. Kun aikanaan valtioiden väliset rajat suljettiin, estettiin vanhaan poronhoitoon kuuluvat vaellukset. Nykyisessä Suomen paliskuntajärjestelmässä porot liikkuvat aidatuilla alueilla, mikä estää laidunkierron ja vaikeuttaa laidunten elpymistä. Luontaiselinkeinosta onkin käytännössä tullut paliskuntien hallinnoimaa lihantuotantoa. Ja toisin kuin Ruotsissa ja Norjassa, poronhoito ei ole saamelaisten yksinoikeus. ”Suomen 54 paliskunnasta vain 12 sijaitsee Saamenmaassa”, Haataja muistuttaa.

Toki laitumien kulumista aiheuttavat liian suuret poromäärät, joita ylläpidetään lisäruokinnan avulla. Huomattavia laidunalueita on myös menetetty tekoaltaiden alle, Metsähallituksen hakkuisiin ja muuhun yleiseen maankäyttöön, eikä tälle loppua näy, kuten esimerkiksi kaivosyhtiöiden aktiivisuudesta tai hallituksen haaveilemasta Jäämerenradasta tiedämme.

Vaikka Haataja haluaa tuoda julki saamelaisten kokemat oikeudelliset vääryydet, hän myös kaihtaa kritiikitöntä ihannointia. Alkuperäiskansaan kuuluminen ei itsestään selvästi merkitse harmonista elämää ympäristönsä kanssa. Haatajan mielestä ei vain suomalaisilta, vaan myös saamelaisilta puuttuu usein kyky nähdä ja reagoida ympäristönmuutokseen ja sopeuttaa toimintansa sen mukaan. Haluttomuus tunnustaa tosiasioita johtaa tilanteisiin, joissa esimerkiksi tutkijoiden arvioita petoeläinten tai lohien määristä kiistetään.

”Alkuperäiskansan perinteinen tietämys koostuu pääasiassa tietämyksestä luonnonvarojen hyödyntämisestä selviytymiseksi vaikeissa arktisissa olosuhteissa siinä historiallisessa kontekstissa, jossa alueiden luonnonvaroihin kohdistunut paine on ollut pientä”, Haataja kirjoittaa. Tämä perinteinen tietämys ei hänen mukaansa enää vastaa nykytodellisuutta, sillä esimerkiksi fossiiliset polttoaineet ja modernit pyyntivälineet ovat kasvattaneet luonnonvaroihin kohdistuneen paineen tasolle, joka ei enää ole kestävä.

Yleisesti ottaen kaikki ihmiset sietävät huonosti luonnon hyödyntämiseen kohdistuvia rajoituksia, ainakin silloin kun rajoitukset koskevat heitä itseään. On myös lähes mahdotonta sietää luonnon taholta tulevia uhkia tai vahinkoja. Tästä hyvä esimerkki ovat suurpedot. Kirjasta selviää, kuinka suurpedot, etenkin sudet ja ahmat, tapetaan poronhoitoalueella – olivat ne miten kaukana asutuksesta tahansa, erämaa-alueilla tai kansallispuistoissa. Ja poronhoitoalue ulottuukin sitten Lapista Kainuuseen Suomussalmelle ja Hyrynsalmelle saakka – siis varsin kauas saamelaisten kotiseuduilta. Siitä etelään Kuhmossa ja Sotkamossa suurpetojen tappamista vaaditaan taas metsäpeurojen vuoksi.

Ihminen ottaa tilan muilta lajeilta, ja tämän tilan valtaamisen seuraus on kuudes sukupuuttoaalto.

Toisaalta on myös hyväksyttyjä lajeja, joihin voidaan kohdistaa aktiivisia suojelutoimia. Kirjassa kuvattuja esimerkkejä ovat metsäpeura, kiljuhanhi ja naali. Erillisiin suojeluprojekteihin turvautuminen on kuitenkin kallista eikä välttämättä edes auta, Haataja varoittaa. Keinotekoiset aputoimet eivät vastaa ekosysteemien luontaista dynaamiikkaa, johon liittyy paljon toisiinsa kytkeytyviä tekijöitä. Oleellista olisi koko elinympäristön palauttaminen tai sen riittävä parantaminen. Haataja toteaa naalin suojeluprojektista huolimatta hävinneen Ruijasta ja Suomesta keväällä 2018. Naalin vaikeudet johtuvat monesta eri tekijästä, kuten sopulisyklien katoamisesta, kettujen leviämisestä ja suurpetojen hävittämisestä.

Kirja sisältää valtavasti tietoa niin pohjoisesta luonnosta kuin myös luonnonsuojelun – tai suojelemattomuuden – tämänhetkisestä tilasta. Haataja selvittelee ilmastonmuutoksen ja monimuotoisuuden hupenemisen aiheuttamaa ekosysteemin rapautumista. Hän painottaa ennen kaikkea laajojen, toisiinsa kytkeytyvien suojelualueiden tarvetta, eliölajien liikkumisen, suurten vaellusten merkitystä.

”Luonnon monimuotoisuuden katoaminen tarkoittaa informaation katoamista. Kun ihminen muokkaa maisemaa ja hävittää sieltä informaatiota, maisema menettää monimuotoisuuden historiaansa – sen muisti haurastuu. Yhden alueen menettäessä muistinsa sen voi palauttaa vain, jos muisti on säilynyt jollain toisella alueella. Mutta muisti ei palaa itsestään, vaan jonkun on se palautettava, ja se on eräs suurten vaellusten tärkeimmistä tehtävistä. Siksi laajojen, esteettömästi linkittyneiden alueiden merkitys luonnon monimuotoisuudelle, sen muistille, on korvaamaton. Jotta ekosysteemin muisti säilyisi ja ekosysteemi voisi sen palauttaa.”

Pohjoinen antaa karun kuvan poliittisesta päätöksenteosta. Elämme juuri nyt keskellä ilmastonmuutosta ja monimuotoisuuden kriisiä, mutta sen sijaan että elintärkeätä luonnonsuojelua lisättäisiin, luonnonvarojen käyttöä päinvastoin tehostetaan. Suomen päättäjien ulosmittaamisen asenteista pelottavia esimerkkejä ovat äskettäin laadittu metsähallituslaki, kaivosyhtiöiden aktiivinen tukeminen tai vaikkapa riistahallinnon haluttomuus rajoittaa uhanalaisten ja taantuvien lajien metsästystä.

Kirjan työmäärästä saa käsityksen yli 40-sivuisesta netistä ladattavasta lähdeluettelosta. (Hakemistoa jäin kuitenkin kaipaamaan.) Valokuvakuvitus on epäilemättä vaatinut melkoisia fyysisiä ponnisteluja ja loputtomasti aikaa. Kuvissa on komeita panoraamoja pohjoisen maisemista sekä hienostuneita ja koskettavia otoksia alueen eläimistä.

”Olen onnistunut tallentamaan tähän kirjaan hetkiä siitä upeasta pohjoisesta luonnosta, joka meillä vielä on”, Haataja kirjoittaa loppusanoissaan – ja jatkaa: ”Haluan jokaisen lukijan ymärtävän, että valtaosan ajasta valtaosalla alueista niin ei todellisuudessa enää ole. Meidän ihmisten määrä ja vaikutuksemme, olemassaolomme hälinä, tukahduttavat alleen maiseman ja eläinten äänet. Musertavan ylivoimainen osa työstäni pohjoisella näyttämöllä on ollut tyhjiä ja hiljaisia hetkiä avaran taivaan alla valtavan kauniiden maisemien ympäröimänä. Näitä hetkiä ette tässä kirjassa näe.”

Tietomääränsä puolesta Pohjoinen on painava kirja, jolla on myös painava sanoma; toivottavasti se saa ansaitsemansa huomion.

Varovaisuusperiaatteen mukaan olisi viisasta suojella kokonaan ihmisen suoralta vaikutukselta suuria ja hyvin linkittyneitä alueita ennen kuin ehdimme vaurioittaa koko ekosysteemiä peruuttamattomasti.”

Antti Haatajaekosysteemiilmastonmuutoskirjaluonnon monimuotoisuusmetsäpeuranaalipohjoinenporoporonhoitosaamelaisetsaamenmaasukupuuttosuojelualueetsuurpedot