Kimalaiset ovat sympaattisia pörröturkkeja, joilla on huomattava merkitys kasvien pölyttäjinä. Nauttiessamme mustikoita, puolukoita tai vaikkapa kotipihan herukoita nautimme ennen kaikkea kimalaisten työn hedelmiä. Ilman kimalaisten aherrusta marjasadot jäisivät vähiin.
Kimalaiset ovat muutenkin mukava lajiryhmä. Kun luonnon runsaus painottuu yleensä eteläisiin vyöhykkeisiin, kimalaiset viihtyvät hyvin pohjoisessa. Euroopasta on tavattu vajaat 80 lajia, joista 37, siis liki puolet, esiintyy meillä Suomessa.
Tähän asti Suomen kimalaisista ei ole ollut yhtään kattavaa teosta, vaikka vuosien saatossa on ilmestynyt monia muita kotimaamme hyönteisiä esitteleviä teoksia. Docendon kustantama Suomen kimalaiset onkin kaivattu uutuus, joka on saanut aiheeseensa perehtyneet tekijät. Kirjahankkeen isä Seppo Parkkinen on biologi, tietokirjailija, luontokuvaaja ja -toimittaja, museomestari Juho Paukkunen erityisesti myrkkypistiäisten tunnistamiseen ja elintapoihin perehtynyt biologi, ja eläintieteen dosentti Ilkka Teräs on tehnyt kimalaisista väitöskirjan ja pitänyt mesi- ja myrkkypistiäisistä kursseja ja luentoja.
Nykyään yhä useammat hyönteisharrastajat käyttävät kameroita ja lähelle tarkentuvia kiikareita; määritettävien tappaminen ei enää ole oikein suotavaa, joten kohteiden tarkastelu suurennuslasin tai mikroskoopin alla ei niin vain onnistu. Uusimmissa hyönteisoppaissa pyritäänkin antamaan ohjeet maastossa tehtävään määritykseen aina kun se on mahdollista.
Myös kimalaiskirjan päämääränä on ollut elävien eläinten tunnistaminen. Tekijöiden mukaan jopa määrityskaavat on laadittu siten, että niiden avulla suurin osa lajeista voidaan selvittää maastossa tai ainakin valokuvien avulla. Aloittelijasta määrityskaavat voivat näyttää hieman vaikeilta, mutta itse tuumailin, että harjoittelisin niiden käyttöä valmiiden vainajien avulla: löytyyhän kimalaisia aina välillä itsestään kuolleina. Silloin säärikarvojen ja muiden yksityiskohtien tutkailu sujuu kaikessa rauhassa.
Lajiesittelyt muodostavat kirjasta valtaosan, ja niissä tarjotaan monipuolisia valokuvia sekä sanallisia kuvauksia tuntomerkeistä ja elinympäristöistä, lisänä aina levinneisyyskartta. Valokuvat elinympäristöistä tuntuvat tosin hieman turhilta, koska usein ne ovat samanlaisia kukkaniittyjä ja pellonpientareita; maisemien tilalla olisi voinut olla kuvia itse kimalaisista. Jatkuvassa liikkeessä surraavien kimalaisten valokuvaaminen ei muuten taatusti ole helppoa, joten kuvaajilla on pitänyt olla kärsivällisyyttä!
Lopuksi kuvatauluosastossa lajit ovat vielä vieretysten siivet ojennuksessa ja siten keskenään vertailtavissa. Nämä määritystä palvelevat kuvataulut olisivat ehkä olleet näppärämmin löydettävissä sisäkansiin tai aivan loppuun sijoitettuina. Nyt niiden jälkeen ovat vielä luvut kimalaisten kasvatuksesta sekä suomalaisista kimalaistutkijoista.
Määritysohjeita ei tietysti pääse kokeilemaan ennen kuin kimalaiset ovat heränneet horroksestaan, mutta ehkäpä tässä kuten monissa muissakin hyönteiskirjoissa olisi voinut matkia vielä enemmän lintuoppaiden tyyliä. Hyvä esimerkki toimivasta määritysoppaasta on Dick Forsmanin ja Olli Vesikon Päiväperhoset Suomen luonnossa. Kirja on pieni ja pehmeäkantinen (helposti mukana kulkeva), oleelliset tuntomerkit on selkeästi eritelty ja nopeasti löydettävissä, ja kuvissa on käytetty apuna myös nuolia ja lyhyitä tekstejä.
Oikein tiivistä määrityspakettia kaipaava voi kuitenkin ladata kimalaisten tunnistamisen pikaoppaan Suomen pistiäistyöryhmän sivustolta. Sen voi printata tai ottaa älypuhelimen tai tabletin mukana helposti maastoon. Tämän pikaoppaan ja kimalaiskirjan yhdistelmällä luulisi jo pärjäävän!
Eikä Suomen ensimmäisestä kimalaiskirjasta tietysti haluttu pelkkää määritysopasta. Niinpä siihen on koottu runsaasti myös yleistietoa – ensimmäiset reilut 50 sivua tarjoavat paljon mielenkiintoista luettavaa muun muassa kimalaisten vuodenkierrosta ja vuorokausirytmistä, ravinnosta, pölytystoimista ja lisääntymisestä. Sitä kaikkea lukiessa ei voi olla ajattelematta, miten ihailtavia olentoja kimalaiset ovat. Varhain keväällä koleissakin säissä lentävien hyönteisten täytyy olla erityisen karaistuneita, ja muutenkin meden ja siitepölyn keruu on kovaa työtä. Joillakin lajeilla keruumatkat saattavat olla jopa viiden kilometrin mittaisia. Pesään tuotava kuorma painaa keskimäärin neljänneksen kimalaisen omasta painosta, mutta joskus jopa 90%. Fyysisten suoritusten ohella tehokas kukkatyöskentely edellyttää henkisiä kykyjä, muistia ja kokemuksen myötä tapahtuvaa oppimista. Kuten kirjassa todetaan: ”Ensimmäisille keruumatkoilleen lähtevillä työläisillä on edessään tuntematon maailma.” Kimalainen ei tosiaan ole mikään valmiiksi ohjelmoitu robotti, ja jokin aika sitten uutisoitiinkin tutkimuksesta, jossa hämmästeltiin pörriäisten oppimiskykyä.
Enpä ollut tiennyt sellaistakaan somaa juttua, että keväällä kimalaiskuningatar lämmittää – siis lintumaisesti hautoo – muniaan, ja siksi sillä on vähemmän karvoja takaruumiinsa vatsapuolella. Kuningatar tekee myös vahasta itselleen kupin ja kerää siihen mettä, jolloin se voi tämän ravintovarastonsa turvin keskittyä hautomiseen.
Oma jännittävä ilmiönsä ovat loiskimalaiset, jotka ovat isäntälajiaan harvinaisempia. Ne kehittyvät loisina muiden kimalaisten pesissä eikä niillä ole työläisiä lainkaan.
Lisäksi kirjassa selvitellään kimalaisten levinneisyyttä Suomessa, uhanalaisuutta ja esiintymisessä tapahtuneita muutoksia sekä annetaan vinkkejä kimalaisten suojeluun. Ikävä kyllä ihmisen aiheuttamia uhkia on monenlaisia. Uusista huolenaiheista mainittakoon kasvihuone- ja marjanviljelyssä käytettyjen ulkomaisten kontukimalaisten ja niiden loisten ja sairauksien leviäminen luontoon.
Kotipuutarhurien olisikin suotavaa viljellä kimalaisille ja muille pölyttäjille hyödyllisiä mesi- ja siitepölykasveja, ja aina parempi, jos kylvönurmikon sijaan suosittaisiin luonnonniittyjä ja ketoja. Myrkkyjen käyttö ja turhanaikainen pihapiirien siistiminen saisi loppua; esimerkiksi lahokannot ja vanhat myyränpesät tarjoavat kimalaisille tarpeellisia pesäpaikkoja. Kimalaiset ansaitsevat nykyistä enemmän huomiota – niiden tekemää pölytystyötähän ei mikään korvaa.
Kirjan ansiosta kimalaisharrastuksen luulisi viriävän Suomessa uudella tavalla – ehkä sen inspiroimana saadaan vielä lisää tietoa niin eri lajien levinneisyydestä kuin myös elintavoista? Ainakin itse olen juuri sopivan kirjan puutteessa tyytynyt katselemaan kimalaisia yhtenäisenä ryhmänä, mutta varmasti ensi kesänä seuraan niitä uusin silmin.
Isäni oli kimalaisista hyvin innostunut, jopa kasvatti niitä – ja puhui usein arvostavasti Erkki Kaarnamasta, jolta sai opastusta keinopesien teossa ja hoitotoimissa. Tutuksi tullut nimi löytyi nyt kimalaiskirjasta. Kaarnama on laatinut kasvatuksesta kertovan luvun, jossa hän antaa neuvoja sekä varsinaisten keinopesien että myös pihapiirin kimalaispesien tekemiseen. (Kimalaisille eivät muuten sovellu puutarhaliikkeiden kauppaamat ns. pistiäishotellit.)
Ja lopuksi haluan kirjoittaa suorastaan pölkkykirjaimilla: HYVÄT IHMISET, ÄLKÄÄ HÄVITTÄKÖ PAJUJA JA VOIKUKKIA! Keväällä ja alkukesällä kukkiessaan ne ovat kimalaisille tavattoman tärkeitä!