3/2024

Maailmanperintökohteen Verlan tehdasmiljöön pieneen mökkiin 1800-luvun lopussa syntynyt ja Verlassa lapsuutensa viettänyt mummini ja hänen neljä sisarustaan tunsivat hyvin jo120 vuotta sitten Verlankosken kirkkaissa vesissä talvisin sukeltelevan koskikaran. Se oli jopa niin tuttu ja läheinen, että yhden siskon nukke oli saanut nimekseen Koskikara tästä ihmeellisestä varpuslinnusta, ainoasta, joka saa kaiken ravintonsa purojen ja jokien pohjasta.

Lintu sukelteli 1900-luvun alun talvina sulassa koskessa kovemmillakin pakkasilla kuin nämä nykyiset satunnaisemmat pakkashuiput. Kun näin ensimmäisen kerran koskikaran Tuusulanjoen alkumutkissa vanhemman veljeni opastamana, lintu teki opettelevaan lintuharrastajaan pysyvän vaikutuksen. Nyt se on tuttu taas jo kaksi polvea eteenpäin.

Koskikaran höyhenpeitteen ja silmänkin rakenne on kehittynyt ankariin olosuhteisiin sopivaksi. Jalat on varpuslinnun eikä niissä ole räpylöitä, mutta niillä voi juosta pohjassa ja siivet ovat sopivia melomaan virtaavassa vedessä. Pohjasta karat löytävät vesiperhosten toukkia, hyönteisiä, kotiloita, katkoja ja nilviäisiä, pieniä kalojakin. Taitava ja sopeutunut laji pärjää vaikeissa ja erikoisissa olosuhteissa.

Kun muuttolinnut ovat suurimmalta osalta jo lähteneet Suomesta, ilmestyy yksi muuttolintu talvehtimaan tänne. Se on koskikara. Koskikaraa pesii Koillismaalla sekä Itä- ja Pohjois-Lapissa pari kolmesataa paria, etelän virtavesissäkin ehkä 20-30 paria, mutta talvehtijoita koko maassa on moninkertaisesti, ainakin noin 4000-5000 lintua, ehkä enemmänkin. Koskikarat ”laskeutuvat” Ruotsin ja Norjan Skandeilta sekä koillisesta Suomen virtavesien sulapaikkoihin, joku määrä Viroon ja etelämmäksikin. Koskikara pesii myös mm. keskisen Euroopan vuoristopuroilla. Suomen talvehtiva koskikarakanta on jonkun verran vähentynyt 1990-luvun määristä. Vesien laatu, esim. tummeneminen, saattaa olla yksi vähentymiseen vaikuttanut tekijä, tahaton häirintä toinen, ehkä yksittäinen kova talvikin voi vaikuttaa. Koskikara on luokiteltu vaarantuneeksi.

Erämaareitin talvilintulaskennoissa, ei kaukana Verlasta, Repoveden erämaassa, olen vuoden 1973 jälkeen noin 40 laskennan aikana tavannut 10 km reitillä yleensä ainakin yksi tai kaksi koskikaraa puronvarsilla, väliin kolme-neljä ja kerran kymmenenkin. Jonain talvena on kara jäänyt puuttumaan.

Talven sulkiessa pienempiä puroja jääpeitteeseen, koskikarat  hakeutuvat sujuvasti suuremmille avoimena pysyneille virtapaikoille tai siirtyvät hieman alkutalven talvehtimispaikkoja etelämmäksi. Mutta jo helmi-maaliskuulla ne visertävät raikasäänistä, sävelkulultaan tasaisesti jokeltelevaa lauluaan pesimäkoskilla.

Pesänsä koskikara kiinnittää pystyyn kallioon, joskus myös siltapalkkeihin. Nykyään siltoihin on koskikaralle tehty laudasta tai vesivanerista nikkaroituja pesälaatikoita. Ne ovat noin 20 cm korkeita ja saman verran on myös syvyyttä ja leveyttä. Laatikon etuseinä on avoin noin 4 cm korkeudelta kattoon ja pesälaatikko sijoitetaan lähelle vettä siltaan, vanhaan myllynseinään tai pystyyn rantakallioon. Koskikara rakentaa pesälaatikkoon aika umpinaisen pesän.

Poikaset varttuvat tässä pesälaatikossa sillan alla huhtikuun alkupuolella. Kuvan voi ottaa etäältä pitkällä putkella, häiriö pitää välttää.

Tämän talven pakkasilla koskikaroja saattaa olla leutoa talvea helpompi löytää, koska harvemmat virta- ja koskipaikat ovat auki ja vain lyhyeltä matkalta. Karoja on mukava seurata sellaiselta etäisyydeltä, että ei häiritse lintujen ruokarauhaa, sillä pitkän yön yli koskikarakin tarvitsee riittävästi energiaa. Karoja voi löytää kaikilta virtaavilta vesiltä, ei kuitenkaan liian vuolailta ja syviltä paikoilta. Lentoääni kantava ”svrit” auttaa huomaamaan lähellä vedenpintaa lentävän karan. Joskus äänen kuulee yllättäen metsässä kaukana puroista, kun kara siirtyy sulapaikalta toiselle.

Talvinen koskikara on juuri nyt ajankohtainen. Ja samalla sulapaikalla voi hyvällä onnella nähdä vaikkapa saukon, vesielämään erikoistuneen nisäkkään.

Tämä saukko juoksee Kuusamon Käylänkosken vartta kunnon pakkasessa.