Kalalokkeja. Kuva: tsca / Wikimedia Commons / CC BY 2.5

Ovatpa nykyajan urbaanit ihmiset vieraantuneita luonnosta!

Ehkä, jos luonto on jossakin katseittemme ja turmelevien käsiemme ulottumattomissa värjyvä unenvihreä keidas. Tällaisia paikkoja vain on enää valitettavan vähän. Olisi sääli luovuttaa luontoyhteyden tavoittelu sen vuoksi kokonaan.

Seurasin työpäivän jälkeen Helsingin Kalasatamassa kalalokkia, joka taas seurasi sukeltelevaa kalatiiraa. Muutaman kerran tiira syöksyi tuloksetta veteen. Sitten se onnistui nappaamaan saaliin, olikohan kolmipiikki, ja samassa lokki yllätti yläpuolelta ja varasti kalan suoraan nokasta. Tiira lensi aallonhalkojan kaiteelle huilaamaan. Voittoaan nielevä lokki jäi uudestaan kytikselle. Sitten tiira vaihtoi maisemaa, lokkikin lensi muualle, ja minä pyöräilin kaupan kautta kotiin. Mikä luontonäytelmä, ajattelin. Saalistusta, saaliiksi joutumista, ja lajienvälistä kleptoparasitismia Helsingissä!

Urbaanius ei tarkoita luonnosta vieraantumista, koska luonto ei ole yksinomaan ikimetsää, meriajokasniittyjä tai tunturien purolaaksoja. Villi luonto näyttäytyy joka paikassa, kyselemättä ja luontoarvoistamme piittaamatta. Sille antamani merkitys häviää sen itsensä edessä mitättömäksi.

Luonto ei katoa tavoittamattomiin, se vaihtaa asuaan. Joskus se tulee esiin mielestämme väärässä paikassa. Metsäretkellä luonto innoittaa ja parantaa, mutta meidän reviirillemme tunkeutuessaan se vain sotkee asioita.

Mutta mikä olisi puhtaampi luontoelämys, kuin itse jäädä kalalokin kleptoparasitismin uhriksi? Kun sämpylä lähtee kädestä ja syyllinen lentää karkuun, ihminen jää aika neuvottomaksi, aitiopaikalle suu auki. Vastoin omia suunnitelmiamme toimiva laji pakottaa meidät kokijan asemaan. Ne kertovat meille paikastamme osana jotain laajempaa, vaikka emme itse samoin ajattelisikaan.

Luonto synnyttää myös inhottavia kokemuksia. Sellaisia, joita kukaan ei itselleen tai muille toivo, ja joiden sattuessa lajitoverin tuki on paikallaan. Sämpylälokin nostattama verenpaine on kesyä verrattuna siihen, kun oma koira erehtyy suden reviirille, tai kun tuhannet hanhet laskeutuvat viljasadon päälle. Sitä tykytystä, jota heinikosta päälle sinkoava leopardi tai pienokaista ilmojen halki kantava kotka on esivanhemmissamme aiheuttanut, on vaikea edes kuvitella.

Luonto on sitä, että emme saa varautua kaikkeen ennalta. Se on yllättymistä, ihailua, jännitystä, pelkoakin. Ja luonto ympäröi myös kaupunkilaista. Emme lopulta voi hallita sitä, missä luonto näyttäytyy, mutta omaa suhtautumistamme usein voimme. Betonisen iltalenkkini varrella talon alle vilistävä rotta, roska-astialla juonivat varikset tai istutetun rantanurmen valloittanut valkoposkihanhiparvi ovat pilkahdus villiä luontoa, keskellä ihmisen ihmiselle rakentamaa kaupunkia.

Korona mullisti ihmisten ja siten myös rottien elämän – tutkijat seuraavat Helsingin rottia mikrosiruilla

kalalokkikalatiirakaupunkiluontokleptoparasitismilokit

Tilaa Suomen Luonto!

Puhtaan luonnon merkitys hyvinvoinnin edistäjänä on entisestään korostunut koronavirusepidemian hankaloittamassa arjessa.
Tilaamalla Suomen Luonnon tuet Luonnonsuojeluliiton työtä suomalaisen luonnon hyväksi.
Tilaa nyt kotiin kannettuna tai diginä!