Mieti hetki, mitä tulee mieleesi sanasta mehiläinen. Näetkö kellertävänrusehtavan, peräpäästään mustaraidallisen mehiläisen, jonka keräämää hunajaa me ihmiset hyödynnämme? Ja kun ajattelet uutisia mehiläisten vähenemisestä ja kannanottoja mehiläisten pelastamisesta, ajatteletko edelleenkin tätä samaa mehiläistä?

Jos todella haluamme pelastaa mehiläiset, tämän ajatusmallin tulee muuttua.

Mielikuviin pinttynyt mehiläinen on nimittäin vain yksi laji monien joukossa. Mehiläinen-sana yhdistetään arkipuheessa ja uutisoinnissa lähes poikkeuksetta hunajan vuoksi kasvatettavaan tarhamehiläiseen (Apis mellifera). Siksi muita Suomessa esiintyviä mehiläislajeja ei osata ajatella tai pahimmassa tapauksessa niiden olemassaolosta ei edes tiedetä.

Suomessa esiintyy yhteensä 235 lajia mesipistiäisiä eli mehiläisiä. Niiden lajikirjo ulottuu tutuista kimalaisista (kyllä, luit oikein: kimalaiset kuuluvat mehiläisiin) vähemmän tunnettuihin hietamehiläisiin, vatsaharjamehiläisiin ja moniin muihin. Kimalaiset elävät tarhamehiläisten tapaan yhteiskunnissa, joissa tosin vain kuningatar talvehtii, kun taas kaikki muut maamme lajit esiintyvät erakkoina.

Yli 80 prosenttia maamme mehiläislajeista kuuluu erakkomehiläisiin, joilla naaras yksin huolehtii jälkeläisistään. On hyvin yksinkertaistavaa niputtaa maamme mehiläislajisto tarhamehiläiseen, kimalaisiin ja erakkomehiläisiin, kuten usein tehdään. Nämä yksin elävät lajit ovat elintavoiltaan hurjan mielenkiintoisia: osa muuraa pesäkammiot poikasilleen savesta, toiset kaivavat ne maahan ja kolmannet verhoavat pesänsä lehdistä leikatuilla palasilla.

Moni saattaa ajatella, että tarhamehiläisten kasvattaminen on joka tapauksessa yksi keino pelastaa hätää kärsivät mehiläiset. Ei ole.

Sen lisäksi, että tarhamehiläiset vievät mediassa palstatilaa muulta mehiläislajistolta, ne voivat levittää tauteja toisiin mehiläislajeihin, suoranaisesti kilpailla niiden kanssa ja pahimmassa tapauksessa syrjäyttää ne. Tätä voi tapahtua erityisesti silloin, kun siitepölyä ja mettä tuottavat kukkakasvit kuten kaunokit, keltanot, virnat ja ruusuruoho, ovat vähissä. Ja me tiedämme jo, että esimerkiksi runsaasti kukkivien niittyjen ja ketojen väheneminen on yksi syy pölyttäjien, kuten mehiläisten, vähenemiselle, joten tarhamehiläisten lisääminen tähän yhtälöön ei varsinaisesti auta alkuperäislajejamme. Tarhamehiläinen kun esiintyy Suomessa käytännössä vain ihmisen vaikutuksesta.

Tarhamehiläiset eivät myöskään korvaa villimehiläisten tuottamia pölytyspalveluita. Ne toimivat erinomaisena apuna esimerkiksi rypsipeltojen ja omenatarhojen pölyttäjinä, mutta kaikkia kasveja nekään eivät pölytä. Tarhamehiläisen kieli on suhteellisen lyhyt ja laji ei sen takia yletä syvätorvisten kukkien meteen, toisin kuin esimerkiksi ukonhattu-, tarha- tai peltokimalainen. Tarhamehiläisten kasvattaminen mehiläisten suojelemiseksi on sama kuin kasvattaisi kanoja suojellakseen Suomen linnustoa.

En silti julista pyhää vihaa tarhamehiläisiä tai niiden kasvattajia kohtaan. Haluan vain, että mehiläisten monimuotoisuus huomataan. Ensi kerralla kun mietit mehiläisiä ja niiden pelastamista, mieti jotakin niistä kahdestasadastakolmestakymmenestäneljästä muusta lajista. Valinnanvaraa riittää. Miltä kuulostaisivat esimerkiksi housumehiläinen, tulipipomehiläinen tai apilaverhoilijamehiläinen?