Olen odottanut aamua jo pitkään unen horroksessa makuupussiin kääriytyneenä. Olen ennen kaikkea odottanut, että aamuaurinko nousee saarten takaa ja luo ensisäteensä telttakankaaseen niin, että herään säteiden lämpöön. Mutta jostain syystä aurinko ei tunnu nousevan tänä aamuna lainkaan, vaan hämäränaika tuntuu kestävän valtavan pitkään. Vilkaisen ihmeissäni kelloa. Se näyttää jo puoli kahdeksaa!
Raotan teltan ovea ja syy pehmeään hämärään selviää. Ympäröivä maailma on kietoutunut valkeaan sumuvaippaan. Koko Saaristomeren laaja saaristo ympärillä on tyystin kadonnut. Herätän retkikumppanini tähän uutiseen. Päivän melontaetappien navigoimisista saattaa tulla astetta hankalampaa.
Astelen hetken rantakallioilla tilannetta tarkastellen. Monesti sumuiset aamut ovat koleita, mutta tämä on erilaista. Äärettömän pienet vesipisarat tuntuvat paljaalla iholla lämpimiltä hipaisuilta. Pisarat tarrautuvat ihokarvoihin. Sumu on niin sankkaa, että se kastelee. Vaikka lähimpään saareen on tuskin sataa metriä, se erottuu tämän kaiken keskeltä vain häilyvänä hahmona. Jostain kaukaa kantautuu laivojen sumutorvet. Muuten ympärillä vallitsee syvä hiljaisuus, sillä linnutkin ovat hiljentyneet.
Sumu tekee saaren hämähäkin seiteistä näkyviä. Ne koristavat helminauhojen lailla niin katajia, pihlajia kuin kallion raoista kasvavia merisaunioita. Tuntuu, kuin luonto olisi koristautunut tätä hetkeä varten, juhlistaakseen kauan kaivattua kosteutta muuten niin kuivaan alkukesään.
On arvoitus, miten pitkään sumua jatkuu. Se voi kestää puolille päivin tai vielä pidemmällekin. Ehkä jopa koko päivän? Tai mennä ohi hetkessä. Odottelemaan ei kannata jäädä, joten pakkaamme kajakkimme lähtövalmiiksi ja työnnämme ne vesille saaden aikaan ainoat väreet merenpintaan, mitä koko aamuna olen nähnyt. Tuulta ei ole lainkaan.
Otamme leirisaaren kärjestä kompassisuunnan seuraavan saaren rantaan: 750 metriä suuntaan 258 astetta. Sieltä pitäisi tulla maa vastaan, mutta mitään muuta, kuin sumun tasaista harmaata ei siinä suunnassa silmä erota. Jos melontavauhti on noin kuusi kilometriä tunnissa, kestää kilometrin matkaan kymmenisen minuuttia. Jos menee kauemmin, eikä maata näy, olemme meloneet ohi. Lähdemme melomaan kohti autiutta ja eikä aikaakaan, kun leirisaaremmekin hukkuu usvan peittoon. Kohta ympärillä ole enää mitään kiintopistettä.
Tiedän, että ahtaanpaikan kammo voi iskeä myös merellä, kun sumu tulee aivan liki. Se tekee muutoin avarasta tilasta pienen huoneen, josta ei tunnu olevan poispääsyä. Nyt kuitenkin pelko pysyy loistolla, sillä tilan tuntua lisää kanssameloja. Sumuisella ja tyynellä kelillä myös ympäristön mittakaavat voivat vääristyä. Vedestä pilkistävät karikot voivat näyttää kokoonsa suuremmilta tai pienemmiltä. Välimatkoja karikoille on hankala arvioida ja mielikuvistuskin tekee helposti tepposiaan.
Koska merenpinta on rikkumaton, eikä tuulenvire tai aurinko ole helpottamassa suunnassa pysymistä, on tarkkailtava suunnassa pysymistä kompassista jatkuvasti. Varaa ei ole meloa saaren ohi, sillä tällä alueella saaria on jokseenkin harvassa.
Pian huomaamme, että kulkusuunnassamme meren päälle kaartuu hohtavan valkea sumukaari, joka on vaikuttava näky kaikessa tässä tyhjyydessä. Maailma tuntuu kutistuneen tuon sateenkaaren sukulaisen alle. Jostain sieltä löytyy seuraavan määränpää, jonka jälkeen on taas otettava kompassisuunta seuraavaan saareen.
Viimein sumukaaren takaa erottuu tummana saaren hahmo. Sumukaaren yläpuolelta pilkistää kappale taivaan sineä ja auringon kirkkaus porautuu hetkittäin usvavaipan läpi. Sumu on selvästi väistymässä.
Kun pääsemme saaren rantaan, jatkamme melontaa yhä paranevassa näkyvyydessä. Eikä aikaakaan, kun viereiset saaret erottuvat jo usvakiehkuroiden keskeltä selkeinä. Pian sumuvaipasta on jäljellä vain kaukaisia rippeitä taivaanrannassa. Luovumme kompassisuunnan ottamisesta, sillä sumurintama tuskin palaa enää takaisin. Usvan luoma maaginen hetki on kadonnut ja tilalle on tullut tuttuakin tutummat saariston maisemat.
