Mikä on maastopyöräilijän tärkein sana? Kerrottakoon heti alkuun, että se sana ei ole ”perkele” tai mikään muukaan voimasana, vaikka joskus ehkä ärräpäitä saattaakin lennellä, kun pyörä heittää selästä pahoissa juurakoissa, jyrkkä ja kivinen alamäki saa adrenaliinin virtaamaan tai ylämäki vie reisistä voimat.
Joskus reittien haastavuus saa ärräpäät lentämään.
Monen mielikuva maastopyöräilijästä on tämä: polkija suhahtaa ohi kovaa ja muista poluilla kulkijoista piittaamatta, täynnä vauhdin hurmaa, täysin keskittyneenä pyörän hallintaan. Siksi moni muu polulla kulkija hyppää nopeasti ja vähän jopa pelästyneenä polulta syrjään, kun häntä lähestyy polkuja pitkin rullaava retkeilijä. Niin myös tällä kertaa, kun olen tekemässä tutustumisretkeä paksupyörälläni Saariselän ja Urho Kekkosen kansallispuiston reitteihin.
UKK-puiston reiteillä.
Vaikka itsestäni tuntuu, että pyörä rämähtelee kivikoissa ja juurakoissa, tiedän, että välttämättä edessä kulkeva kävelijä ei kuule pyöräilijän tulevan. Siksi tapanani on hidastaa hyvissä ajoin vauhtia, sillä alempi tilannenopeus luo turvallisuutta kaikille osapuolille. Huikkaan hyvissä ajoin rauhallisesti: ”Hei, tulen tästä hissukseen ohi, jos sopii”. Kelloa ei maastopyörässäni ole ja vaikka olisikin, sen soittaminen vain pelästyttäisi muut kulkijat vieläkin enemmän.
Nuo sanat olen lausunut rauhallisesti myös tällä kertaa edessäni kulkevalle vanhemmalle vaeltajapariskunnalle. Silti pariskunnan reaktio on ”äkkiä alta pois”. Se laittaa miettimään, miten voisin omalta osaltani paremmin viestiä, että olen tulossa, mutta voin aivan hyvin vaikka tarvittaessa taluttaa pyöräni ohi. Ei minulla ei ole kiire! Ohitustilanteissa kannattaakin aina hidastaa, sillä alempi tilannenopeus luo turvallisuutta kaikille.
Kiitän pariskuntaa tien antamisesta ja toivotan heille keveitä askelia. Nainen toteaa samassa ihmeissään: ”Olet ensimmäinen joka kiittää!” Se saa minut pysähtymään.
Jään hetkeksi rupattelemaan pariskunnan kanssa maastopyöräilijän etiketistä. Polut on tarkoitettu myös muiden luonnossa liikkujien käyttöön, niin rinkan kanssa vaeltaville, polkujuoksijoille kuin sienikorin kanssa luontoon suuntaaville. Se, joka kulkee nopeammin, on poluilla väistämisvelvollinen, eli tässä tapauksessa minä, polkujen polkija. Siksi kiitos on aina paikallaan, jos joku tietä antaa. Ei ole tarkoitus, että patikoijat joutuvat yhtä mittaa hyppimään peloissaan sivuun.
Reiteillä on monenlaista liikkujaa.
Jatkan mukavan juttutuokion jälkeen matkaani. Mietin vielä naisen sanoja. Maastopyöräilijän etiketti olisi syytä nostaa enemmänkin esiin siellä, missä pyöriä vuokrataan, sillä moni kokeilee poluilla pyöräilyä ensimmäisen kerran vuokrapyörillä.
Ja entä se tärkein sana, kun pyöräilee poluilla? Se on ehdottomasti KIITOS!
Muista siis kiittää, kun sinulle annetaan tietä!