Kemijärveläisessä metsässä on vielä pimeää, kun marssin Arto Komulaisen perässä lumeen tallaantunutta polkua pienen lammen rannalla sijaitsevalle piilokojulle. Arto on pystyttänyt kojun kahden maakotkareviirin rajan tuntumaan, ”harmaalle alueelle”, lähimmälle maakotkan pesälle on kojulta matkaa noin viisi kilometriä. Arto tietää etäisyyden tarkkaan, sillä hän on toiminut alueella maakotkien pesätarkastajana ja rengastajana jo 1990-luvulta lähtien. Nyt Arto aloittelee paikalla kuvausmatkailua.
Pujahdan kojun näkösuojaan ja asetun odottamaan sillä aikaa, kun Arto kaataa kojun eteen kasan linnuille tuotua evästä, paikallisia kalanperkeitä. ”Pitopöytään” on jo valmiiksi katettu etelämpää tuotuja sikoja. Siat ovat jäässä, ja vaikka Arto iski kirveellä viiltoja sikojen nahkaan, kiinnostavat kalanperkeet lintuja selvästi enemmän. Niistä syötävä irtoaa helposti.
Korpit saapuvat ensimmäisinä. On vielä hämärää, mutta korppien jutustelu ja torailu kantautuvat hyvin kojun sisälle.
Arton koju on tällä paikalla vasta toista talvea ja linnut ovat vielä arkoja. Kojussa on oltava jo ennen aamun sarastusta, ja siellä vietetään päivän koko valoisa aika. Kameraakin on liikuteltava varoen; varovaiset linnut lennähtävät oitis kauemmas, jos kojun maastokankaisesta kuvausaukosta pilkistävä objektiivi liikahtaa varomattomasti.
Toinen paikan päätähdistä, lähimmän reviirin koiras, ilmestyy ennen puolta päivää. Mahtilintu liitää vasemmalta suoraan kalakasalle ja syö hetken ahnaasti ennen kuin siirtyy korppien seuraksi lammen rannan mäntyihin.
Lopulta kotka vierailee ihailtavana kolme kertaa ennen illan pimenemistä.
Lisäravinto on tarpeen, sillä hyväkuntoiset linnut onnistuvat pesinnässä paremmin, eikä luonnon haaskoja ole enää tarjolla entiseen malliin.