Esikoisen koulussa vietetään tällä viikolla talvilomaa. Pystyin itsekin lomailemaan osan viikosta. Matkasimmekin heti viikon aluksi lapsuuteni maisemiin Seinäjoelle.

Lapsuudenkotini takapihalla on kapea metsäkaitale, jossa aikanaan leikin naapurin lasten kanssa Tarzanin ja Janen lapsia, piilosta ja lukuisia muita leikkejä. Metsä oli myös oikopolku lähikauppaan, se tarjosi mustikat kesän ensimmäiseen mustikkapiirakkaan ja opetti minut vihaamaan muurahaisia. Sittemmin muurahaisviha on vaihtunut kunnioitukseksi, ja olen iloinen, että ainakin osa vanhoista muurahaispesistä on yhä olemassa.

Sittemmin metsän läpi on vedetty lämpöputki, minkä seurauksena se on kaventunut lähes puoleen entisestä. Toivon hartaasti, että vielä jonain päivänä hakattuun osaan kasvaa uutta metsää. Oivallisen leikkipaikan metsä kuitenkin tarjoaa tällaisenaankin.

Kun leikit eivät enää luistaneet sisällä, lapset lähtivät innoissaan ukin talon takapihalta alkavaan metsään. Jonkin ajan kuluttua löysin heidät kivelle rakennetusta majasta, jossa kuopuksen valtakuntaa olivat alakerran onkalot ja esikoisen aluetta kiven päällys.

Mieltäni lämmittää, kun lapset voivat iloita siitä samasta lähiluonnosta, joka oli minulle lapsena tärkeä. Sen ei tarvi olla suurta ja ihmeellistä erämaata, vaikka sinnekin pitää aina välillä päästä. Lapsille riittää, että luontoa on lähellä.