Syökö joku lanttulaatikkoa muulloinkin kuin jouluna? Täytyy myöntää, etten syönyt sitä edes jouluna. Lanttulaatikko tuntuu liian työläältä: kuori, silppua, keitä, muussaa, paista… Olen patalaiska kokki ja haluan päästä keittiössä mahdollisimman vähällä. Toisaalta kaupan valmiin lanttulaatikon ostaminen tuntuisi hullulta, kun kerran kellari on täynnä lanttuja. Niinpä lanttuni ovat laatikossa ainoastaan kellarissa – keittiössä taas kuorin ja palastelen ne suoraan pannulle.

Laiskalle ihmiselle helppo on myös hyvää: vihannespadassa lanttu on mielestäni jopa parempaa kuin tuollaisessa hieman ällöksi imelletyssä laatikossa. Kun pataan nakkelee seuraksi muita vihanneksia ja etenkin härkäpapuja, silloin lantun maku pääsee oikeuksiinsa.

No, jokaisella on oma makunsa; tämän blogin valokuvaava osapuoli on sitä mieltä, että lanttu pitää syödä raakana. Siispä paloittelen lanttuja ja porkkanoita sopiviksi suupaloiksi kulhoon, mistä niitä tulee naposteltua ja samalla nautittua mojovat annokset C- ja A-vitamiineja. Oivaa talvista salaattia!

Sitä paitsi lanttua syödessä voi tuntea itsensä hyveelliseksi; onhan kotimainen juures ilmastoystävällistä lähiruokaa. Jos vielä käytössä on läntti kasvimaata, syömisensä voi kasvattaa itse.

Lanttu viihtyy Suomen ilmastossa, eikä ihme: se on supisuomalainen kasvi, kuten maataloustutkija Hannu Ahokas on todistanut. Aiemmin lantun alkuperämaaksi on esitetty Ruotsia, ja siksi sen englanninkielinen nimi on swede; tämä johtuu kuitenkin vain siitä, että lantun synty tapahtui joskus 450 vuotta sitten, jolloin Suomi oli vielä vaatimattomasti osa Ruotsia. Asian ovat ruotsalaisetkin hyväksyneet, sillä heidän perinneruokia vaaliva ”lanttuakatemiansa” eli Kålrotsakademien antoi tunnustusta Ahokkaan tutkimuksille ja palkitsi hänet vuonna 2016.

Teorian mukaan jossakin hämäläisellä pellolla, mahdollisesti Vesilahden kulmilla, nauris ja kaali risteytyivät keskenään ja tuosta hybridistä syntyi lanttu. Siemenet kerännyt ja kylvänyt viljelijä taisi saada mukavan yllätyksen! Ilmeisesti myös Inkerissä on tapahtunut samanlainen ilmiö, ja ehkäpä paikoin muuallakin suunnilleen samoilla vyöhykkeillä. Lanttu on selvästi viileiden seutujen eläjä; kovin lämpimässä kasvu on kehnoa ja tuholaiset vaivaavat.

Vuonna 1921 ilmestyneessä Ossian Lundénin Keittiökasvitarhassa todetaan, kuinka vielä Torniossa kasvatetaan isoja ja kauniita lanttuja. Onpa satoa saatu Utsjoella saakka, Lundén jatkaa ja kertoo lantun olevan Islannin tärkein keittiökasvi, joka menestyy siellä jopa suoraan avomaalle kylvettynä. Ja edelleen: ”Prof. A. E. Nordenskiöld kertoo nähneensä Igalis-vuonon luona (61. leveyspiirillä) Grönlannissa lanttuja viljeltävän alkuasukasten majojen edustalla ja mainitsee niiden tulleen omenan kokoisiksi.”

Lanttua kehutaan paitsi karaistuneeksi, myös muutenkin helpoksi noviisin viljeltäväksi. Toisaalta jotkut valittavat saavansa toukkaisia, pieniä ja tikkuisia juureksia. Kirppojen ja toukkien ehkäisemiseksi voi avuksi ottaa harson, jota pidetään niin pitkään, kunnes taimet ovat vahvistuneet. Olen itse esikasvattanut taimia muutamia viikkoja. Säästä riippuen nostelen taimilaatikot vuoroin pihalle, vuoroin kasvihuoneeseen. (+15-20 astetta on lanttujen lastenkasvatuksen ihanne.) Maahan istutan ne vasta kesäkuun 10-15 päivän tienoolla. Jos hyönteisten nakerteluja lehtiin tuleekin, taimet ovat yleensä jo sen verran vahvoja, että toipuvat nopeasti.

Kasvatan lantut kohopenkeissä, jolloin juurilla on tarpeeksi möyheätä maata. Riviväliä on puolisen metriä, taimiväliä parikymmentä senttiä. Katetta käytän reippaasti, jotta kosteusolot pysyisivät mahdollisimman tasaisena. Kun taimet ovat päässeet vauhtiin ja kate nujertaa rikkaruohot, ei lanttu hyysäystä tarvitse. Tosin jos havittelee erityisen suuria ja siloisia yksilöitä, voi kokeilla joitakin vippaskonsteja. Erään neuvon mukaan naateista kannattaa poistaa kellastuneet lehdet. Ja Ossian Lundén kirjoittaa, kuinka on ”edullista antaa jonkun henkilön käydä silloin tällöin lanttuja ”tukistamassa”, s. o. ravistamassa ja vääntämässä kutakin tainta hiukan, niin että monet sivu- ja lisäjuuret katkeavat ja vain pääjuuri kehittyy”. Eipä ole tullut tuota kokeiltua, mutta ehkä ensi kesänä ryhdyn kasvattieni tukistamisiin!

Korjuun kanssa ei tarvitse hoppuilla, sillä pienet hallan puraisut eivät haittaa.

Lanttuja on lukuisia eri lajikkeita, ja on hauska leikkiä tieteenharjoittajaa ja tutkiskella niiden kasvu- ja makuominaisuuksia. Myös ulkonäkö vaihtelee: toisilla on niskassaan violettia väriä, toisilla vihreää, jotkut ovat muodoltaan hieman litteitä, jotkut pitkulaisempia. Viime kesänä kasvatin viittä eri sorttia. Kuten muistamme, kesä oli epätavallisen kuuma ja kuiva, joten on vaikea sanoa, miten lantut olisivat pärjänneet normaalimmissa oloissa. Mutta yllättävän hyvin ne silti kasvoivat.

Kaikkein tuottoisin oli Villala (pääkuva). Tämä lappeenrantalaista alkuperää oleva vanha sortti näytti nauttivan elämästään kuhmolaisessa pellossa.

Brora

Myös Brora, joka nimensä perusteella olisi skottilainen lajike, samoin kuin venäläinen Krasnoje selskoje kasvattivat isoja jötiköitä. Broralla näytti tosin olevan taipumusta halkeiluun. Erään teorian mukaan halkeilu johtuu siitä, että viljelijä on nauranut taimia istuttaessaan (jolloin lantuistakin tulee nauravan näköisiä), mutta en tunnusta istutuspuuhissani yksin ääneen hohotelleeni, joten kallistun syyttämään kesän kuivuutta.

Krasnoje selskoje

 

 

 

 

 

Maríubakkarófa

Islantilainen Maríubakkarófa näytti vielä alkukesällä siltä, että se kaipaa mereisiin oloihin, sillä muihin verrattuna naatit olivat todella pieniä. Eivätpä juurimötkylät ylen suuriksi paisuneet, mutta oikeastaan ne olivat kooltaan sopivia ja muutenkin sieviä.

Sekä Villala että Maríubakkarófa ovat vanhoja maatiaisia, joiden siemeniä on pohjoismaisessa geenipankissa.

Lisäksi sain ystäviltäni taimia, jotka edustivat kainuulaista maatiaiskantaa; he tiesivät sitä sanottavan kaskilantuksi, mutta ilmeisesti sillä on toinenkin nimi, Sulikka. Se kasvoi hyvin, mutta ikävä kyllä kärsi lantulle ominaisesta ruskotaudista. En kuitenkaan tämän yhden kesän perusteella voi moittia kaski-Sulikkaa muita sairastelevammaksi, sillä myöhempinä tulokkaina taimipoloiset joutuivat muita kehnommalle kasvupaikalle.

Kaskilanttu

Ruskotautisen lantun sisuksiin tulee lasimaisuutta ja epämääräisiä ruskeita fläkkejä, jotka vähitellen mädättävät koko lantun. Lanttu voi olla myös reikäinen tai kerrassaan ontto. Taudin sanotaan johtuvan boorin puutteesta, mutta oleellista on kasvun turvaaminen muutenkin, sillä kuivassa, laihassa tai happamassa maassa lantulla ei riitä puhtia boorin ottoon, vaikka sitä maaperässä olisikin. Kalkitseminen onkin lantun terveydelle erityisen tärkeää! Sen lisäksi ohjeistuksissa korostetaan vuoroviljelyä, jonka myötä ehkäistään möhöjuurta.

Entäs sitten maku? Valitsin jokaisesta sortista kauniit yksilöt ja silppusin niistä maistiaiset rasioihin. Kaksijäseninen raatimme mutusteli niitä arvioivasti. ”Tasapainoinen, miellyttävä koostumus ja sopivasti makeutta.” ”Kauniin keltainen malto; vahva, mutta aavistus tikkuisuutta.” ”Tämä oli paras, tuo aika mitäänsanomaton.” Ja niin edelleen.

Ykköseksi tuli islantilainen, kakkoseksi Villala. Kaskilanttu-Sulikka olisi saattanut pärjätä paremminkin, mutta parhaat yksilöt oli jo ehditty syödä. Ehkä näistä kolmesta pitää ruveta ylläpitämään omaa siementuotantoa?

Tässä lisää lantun (ja muidenkin vihannesten) historiasta ja kasvatuksesta sekä vinkkejä siemenomavaraisuuteen. Lantusta alkaen sivulta 38.

hyötykasvikasvimaalajikkeetlanttulähiruokamaatiainenvihannesviljely