”Osasin odottaa, että talvisissa Kainuun korvissa ei juuri rareja vilise, mutta silti maiseman hiljaisuus löi ällikällä”, kirjoittaa oululainen Iikka Kivi BirdLife Suomen lehdessä (1/2019). ”Vuoden ensimmäisellä retkellä ensimmäiseen tuntiin ei näkynyt yhtään lintua.”
Kirjoituksessaan Kivi pohdiskeli maiseman mykkyyttä ja sen tarjoamaa ahdistavaa ajatusleikkiä: tällaiseltako kuulostaisi maapallo, josta massasukupuutto on vaientanut linnut iäksi?
Linnut ovat maisemassa näkyviä ja kuuluvia olentoja, joten niihin – tai niiden poissaoloon – tulee kiinnitettyä huomiota. Siitä syystä ne ovat hyviä indikaattoreita muunkin luonnon tilasta. Ei ihme, että Rachel Carsonin Äänetön kevät sai aikoinaan niin valtavasti huomiota.
Kuhmoon muuttaessamme mekin tiesimme, ettei talvinen Kainuu juuri lintuihmeitä tarjoa. Emme tosiaan odottaneet samanlaista eloa kuin Viron saaristossa, missä olimme viettäneet yksitoista vuotta. Mutta ennen Viroa olimme asuneet kymmenen vuotta juuri näillä samoilla kulmilla, retkeilleet samoissa metsissä ja samoilla soilla kuin nyt – niinpä oletimme jonkinlaista tuntumaa olevan.
Ero 1990-luvun ja tämän päivän lintuelon välillä pääsi kuitenkin yllättämään. Eikä kyse ole vain talven hiljaisuudesta. Vielä enemmän olemme hämmästelleet kevään ja alkukesän hiljaisuutta.
Kevät 2017 oli säidensä puolesta täyttä talvea aina kesäkuun alkuun saakka, joten linnunlaulun vähyys ei tuntunut niin luonnottomalta. Mitäpä linnut lumisateessa laulaisivat. Mutta oudon vaisuja ovat olleet myös muut keväät, ja aivan erityisesti viime kevät – joka säidensä puolesta oli mitä hienoin.
Toki viime kevään kehnoon lintueloon vaikutti edellisvuoden pesintöjen epäonnistuminen. Ja koska kesällä säät suosivat ja monien lintujen pesinnät onnistuivat, on toivoa, että tuleva kevät olisi sentään parempi. Mutta ikävä totuus on myös se, että lintujen määrä on yleisesti ottaen vähentynyt. Pari, kolmekymmentä vuotta sitten lintuja oli paljon enemmän kuin nyt – niin paljon enemmän, että retkeilijä alkaa sen jo omin korvin ja silmin havaita. Puhumattakaan vielä kaukaisemmista vuosikymmenistä. Lintujen väheneminen on yleinen, maailmanlaajuinen suuntaus, ei vain vuoden tai parin poikkeama, hetkittäinen häiriö.
On puhuttu etenkin maaseudun linnuista, kuten kiuruista, kottaraisista ja pääskysistä, kuoveista ja töyhtöhyypistä… Mutta väheneminen koskee myös metsien ja soiden lajistoa.
1990-luvulla teimme lintujen linjalaskentoja esimerkiksi Sotkamon Hiidenportin kansallispuistossa ja Kuhmon Teeri-Lososuon soidensuojelualueella. Mitä konsertteja! Mieleeni on jäänyt, kuinka kerran varhaisena aamuna suon laidalla seistessäni lintukuoro oli niin ylitsevuotava, että mietin, kuinka ihmeessä onnistun erottelemaan ja kirjaamaan sieltä kaikki lajit ja yksilöt… Nyt 2010-luvun loppupuoliskolla ei moisia vaikeuksia olisi. Enää ei voi puhua lintukuorosta – pelkkiä sooloesityksiä, tai jopa pelkkää hiljaisuutta. Miten surkean vähän aivan tavallista peruslajistoa: metsäkirvisiä, pajulintuja, peippoja, rautiaisia, vihervarpusia…
Kun yhtenä kauniina kevätaamuna joskus kello viiden aikaan pyöräilin kotini lähellä, ei mikään lintu laulanut yhtään missään. Äänetön kevät! Olisin voinut luulla tulleeni kuuroksi, kunnes jossakin kaukana yksinäinen pajulintu päästi heiveröisen säkeensä…
Paras linnunlaulupäivä oli huhtikuun räntäpäivä, kun piharuokinnallemme pudonneet sadat järripeipot olivat saaneet vatsansa täyteen ja alkoivat laulaa. Tuo mahtava yhteisryystäminen oli kevään ainoa varsinainen kuoroesitys.
Me suomalaiset voimme tietysti syyttää Välimeren maiden moukkia, jotka pyydystävät ja ammuskelevat massoittain muuttolintuja. (BirdLifen tutkimuksen mukaan Välimeren maissa tapetaan vuosittain laittomasti 25 miljoonaa lintua.) Voimme tuskailla myös sitä, kuinka Afrikassa ja Aasiassa kosteikkoja ja muita muuttolinnuille tärkeitä alueita kuivataan, metsiä hakataan ja raivataan viljelymaiksi, levitellään myrkkyjä – ja mitä kaikkea tuhoisaa ihmiset jatkuvasti tekevätkään. Ja niin linnut hupenevat…
Toisaalta mitä me teemme täällä Suomessa? Eipä ole paikkalintujenkaan tilanne kehuttava. 1990-luvulla Kainuussa retkeillessämme kohtasimme nykyistä paljon useammin kuukkeleita, hömö- ja töyhtötiaisia, puukiipijöitä, pohjantikkoja, palokärkiä, kanalintuja, helmipöllöjä…
Suojelualueita on aivan liian vähän, jotta ne yksin pystyisivät populaatioita ylläpitämään. Talousmetsät ovat entistä surkeammassa tilassa, monille lajeille täysin elinkelvonta ympäristöä, tikkuista taimikkoa ja raadeltua ojikkoa. Ei lahopuuta, ei vanhoja ylispuita, ei suojaa, ei ravintoa… Ja yhä vain pitäisi hakkuiden määrää lisätä!
Kirjoituksensa lopussa Iikka Kivi kertoo aikeestaan retkeillä tänä vuonna erityisesti kotikaupunkinsa kupeella Oulujoen suistossa. Hän aikoo havainnoida ja valokuvata alueen linnustoa mahdollisimman kattavasti ja kertoo myös syyn: ”Tämä johtuu siitä, että suistoon kohdistuu suuri rakennuspaine (huvipuisto ja asuntomessualue) ja haluan osoittaa, miten arvokkaita luontopaikkoja kotikaupungissani ollaan tuhoamassa.”
Samassa BirdLifen lehdessä kerrotaan myös, kuinka Ruotsissa gps-lähettimellä varustettu räyskä löytyi kuolleeksi ammuttuna – Suomesta. Lintu oli ammuttu Uudessakaarlepyyssä ja lähetin lakkasi toimimasta sorsastuksen alkupäivänä. ”Ilman lähetintä tapaus ei olisi tullut tietoon”, Teemu Lehtiniemi kirjoittaa. ”Tämä herättää kysymyksen siitä, kuinka paljon räyskiä ja muita suojeltuja lajeja Suomessa ammutaan? Suomessa asiaa ei ole tutkittu.”
Niin että kyllä meilläkin osataan luontoa raivata ja rakentaa, tuhota ja tappaa. Päättäjät ja muut talouskasvuintoilijat eivät vain pidä sitä minään: kaikki luonnonvarojen käyttö meillä Suomessa varustetaan sanalla ”kestävä”, oli se mitä tahansa. On kuin Suomi eläisi jossakin omassa ylhäisyydessään, kuin me suomalaiset osaisimme tehdä kaiken oikein – muut ne vain hävittävät luontoa ja aiheuttavat sukupuuttoja.
No totta kai – jos verrataan vaikkapa johonkin Pekingiin, Delhiin tai Dubaihin, tai jenkkien vehnänviljelyalueisiin tai Välimeren täyteen tupattuihin turistirantoihin tai Rotterdamin satamaan – onhan meillä Suomessa puhdasta ja kaunista luontoa!
En vain oikein ymmärrä tällaisten vertailujen mielekkyyttä. Voimme verrata Suomen luontoa vaikka kuun kraatereihin, jos tavoitteena on osoittaa mallikelpoisuuttamme. Mutta entä jos arvioisimme maamme nykyistä luonnon tilaa sen pohjalta, mitä se olisi, jos luonnonvarojen käyttö olisi pysynyt kohtuuden rajoissa?
Minkälainen Suomi olisi, jos luonnon kovaotteinen ”hyödyntäminen” ei olisi aina se määräävin lähtökohta ja ylivertaisesti oikeutettu toimintamalli, joka jyrää alleen kaiken muun? Miten kaunis ja monimuotoinen tämä maa voisi olla – jos emme itse kohtelisi sen luontoa niin kaltoin?
Maaseutulintujen runsautta 1950-luvun lopulta: kottaraisparvi Tuusulanjärven yllä. Kuvan ottanut Riston isä Arno Sauso.