Luontojärjestöt ovat jo iät ajat vaatineet, että Metsähallituksen tulostavoitteita laskettaisiin. Onhan ollut tyypillistä, että kun jonkun luonnolle arvokkaan metsäkohteen hakkaamisesta on noussut kiista, Metsähallituksen talouspuolen edustajat antavat ymmärtää, että minkäs teet, meillä on nämä tulostavoitteet, voi voi…

Kun sitten tulostavoitteiden kohtuuttomuudesta keskustellaan, Metsähallituksesta kiiruhdetaan vakuuttamaan, että eivät ne kohtuuttomia ole, kyllähän me ne hoidamme!

Näin on ollut niin kauan kuin muistan. Ja sama meno jatkuu. Niinpä taas uutisissa kerrotaan, kuinka tänä vuonna Metsähallituksen tulostavoitteita ei olla suinkaan laskemassa, vaan päinvastoin, niitä aiotaan nostaa lähes 40 miljoonalla eurolla!

Ja kun rahaa pitää tahkota, taas jossakin hakataan vanhaa metsää, virkistysmetsiä, pieniä saaria… Ja Metsähallitus selittää.

Ennen vanhaan selitykseksi riitti lyhyt tokaisu: se on tavallista talousmetsää. Siis: mitäs vouhotatte, hakkuissa ei ole mitään sen kummempaa.

Pääkuvassa on yksi tällainen kohde: Sotkamon Porkkasalo, jonka Metsähallitus oli analysoinut tavalliseksi talousmetsäksi aloittaessaan hakkuut vuonna 1991. No, löytyihän sieltä läjäpäin uhanalaisia lajeja, ja melkoisen sirkuksen jälkeen Porkkasalo lopulta suojeltiin.

Koska vuosikymmenten saatossa näin on käynyt monen monta kertaa – kiistan kohteeksi joutunut metsä todetaankin arvokkaaksi ja suojellaan – ei moinen automaattilausunto enää sovi. Julkisuuskuvan hoivailu on nykyään tärkeä juttu.

Tänä päivänä ollaan kaunopuheisia. Luontoa ei toki tärvellä, päinvastoin, hakkuilla monimuotoisuutta suorastaan lisätään ja maisemia vain parannetaan. Nettisivustollaan Metsähallitus vakuuttaa suunnittelevansa ”metsänhoidon toimenpiteet huolellisesti”. Suunnittelijat ”ottavat huomioon myös kohteen erityispiirteet, esimerkiksi luonnon monimuotoisuuden, virkistyskäytön ja maiseman”.

Kuvassa näkyy syksyllä 2018 Suomussalmella hakattu liito-oravametsä. Kun hakkuut nostettiin julkisuuteen, Metsähallituksen selitys oli ”inhimillinen erehdys”. Erehdyksellä tarkoitettiin sitä, että metsä hakattiin lupausten vastaisesti: sen piti olla yksi liito-oravan LIFE-hankkeen suunnittelukohteita. Mutta koska hankkeen rajauksia ei ollut vielä merkitty paikkatietojärjestelmään – hupsista, metsä pistettiin sileäksi.

Nyt kyllä luonnonystävä jää miettimään, mitä on se ”huolellinen suunnittelu, joka ottaa huomioon kohteen erityispiirteet”. Vähänkin luontoa harrastava näkee, ettei metsä ole ollut luonnonarvoiltaan mitätöntä; siinäpä puun rungolla vielä raidankeuhkojäkälä lepattaa… Entä liito-orava, olihan siitä jo Ely-keskuksen lausunto? Eikö metsä olisi pitänyt säästää ilmankin tuota LIFE-hanketta?

No niin, metsä vain ei ollut ”täyttänyt arvokkaan vanhan metsän kriteerejä”, ja niinpä ”huolellisen suunnittelun” tulos oli avohakkuu.

Pienessä saaressa ”pieni” aukko: Kuhmon Lammasjärven Honkisaari.

Avohakkuu on ruma sana, eikä sitä mieluusti käytetä. Puhutaan pienipiirteisistä hakkuista tai pienaukkohakkuista.

Kuinka tämä pienuuksilla liputtaminen sitten muuttaa itse toimenpidettä?

Ei kuinkaan. Jos luonnolle arvokkaaseen metsään tai maisemallisesti herkkään kohteeseen tehdään aukko, vaikea sitä on ylistää joksikin uudeksi ja hienostuneeksi menetelmäksi.

Kysymyshän on alkujaankin pienistä sirpaleista. Ja silloin jokainen monitoimikoneen ryskäämä aukko on liikaa; jokainen aukko tärvelee metsän pienilmastoa, heikentää metsälajiston elinmahdollisuuksia sekä haittaa siellä retkeilevien ihmisten viihtyvyyttä.

Kuten ekologi, akateemikko Ilkka Hanski on aikoinaan todennut: ”Vanhoja metsiä ei voi suojella hakkaamalla. Pehmeää tai ei, hakkuut johtavat vain yhä suurempaan metsien pirstoutumiseen.”

Leimikkonauha näyttää, että luonnolle arvokas purojuotti jätetään hakkuiden ulkopuolelle – mutta käytännössä sen pienilmasto tuhotaan. Kuhmon Teeri-Lososuon suojelualueen vierestä.

On silmiinpistävää, kuinka Metsähallitus korostaa ansioitaan lehtojen ja perinnebiotooppien hoidossa ja kaikenlaisissa ennallistamistöissä. No hyvä, hienoa, kiitos, kiitos – mutta kyllähän tuo kertoo myös pakonomaisesta suuntautumisesta sellaiseen suojeluun, jossa ei tarvitse tinkiä hakkuista saatavista tuloista. Yleisölle mainostetaan tekopökkelöhankkeita ja lahopuun lisäyksiä, mutta ei kerrota, että samaan aikaan hakataan vanhoja metsiä, joissa sitä kipeästi kaivattua lahopuuta jo olisi.

Kaikki suojeluohjelmat on aikanaan lyöty lukkoon ankaran kädenväännön jälkeen, ja etenkin valtion metsissä suojelun kriteerit on nostettu kohtuuttoman korkeiksi. On selvää, että arvokkaita luonnonmetsiä on jäänyt suojelun ulkopuolelle. Eikä niitä ihan kaikkia ole vielä ehditty hakata.

Nettisivuillaan Luonto-Liiton metsäryhmä huomauttaakin, että metsien monimuotoisuusohjelma METSO:n väliarvioinnin yhteydessä todetaan valtion mailla olevan edelleen kymmeniä tuhansia hehtaareita suojelemattomia metsiä, joiden luonnonsuojeluarvo on jopa korkeampi kuin yksityisiltä suojelutarkoituksiin hankittujen metsien.

Leimikoksi merkitty metsä Kangaslammen rannalla Sotkamossa, Hiidenportin kansallispuiston länsipuolella.

Ilmeisesti valtiovallan edustajat katsovat, että ne kansainväliset sopimukset, joissa Suomi on sitoutunut luonnon monimuotoisuuden suojeluun, ovat siitä mukavia, ettei niistä tarvitse oikeasti välittää. Päätöstensä perusteella he näyttävät ajattelevan, että valtion metsät ovat vain sitä varten, että me, juuri me, juuri nyt, revimme sieltä puuta irti niin paljon kuin suinkin.

Jos monimuotoisuuden hupeneminen todella haluttaisiin pysäyttää, ensisijaisin ja kiireellisin toimenpide olisi kaikkien valtion mailla olevien, suojelematta jääneiden vanhojen metsien rauhoittaminen. Asia on ihan näin yksinkertainen.