Jokunen vuosi sitten hommasimme lumikengät. Ne osoittautuivat mainioiksi kapineiksi leppoisaan pikku retkeilyyn. Hiihtämiseen verrattuna liikkuminen on kyllä hiukan ankkamaista paarustamista, joten vähänkään pitemmille retkille kunnon metsäsukset tuntuvat yhä lyömättömiltä.

Oma lumikenkien käyttöni liittyy myös koiraseuralaisen olemassaoloon. Musti ei pärjää paksussa, upottavassa lumessa, joten herralle on tampattava polkua avuksi. Läheiselle suolle ja jokirantaan tallatut reitit tuovat mukavaa vaihtelua päivälenkkeihin, kun kylätien edes takaisin marssiminen alkaa tylsistyttää.

Mutta, kuten sanottu, metsäsukset ovat sentään ehdoton kulkupeli. Olemmekin joskus pohdiskelleet, miksi Amerikan mantereella suksia ei harrastettu ennen pohjoismaisten siirtolaisten tuloa. Siellä käytössä olivat nimenomaan lumikengät. Oliko kyseessä vain sattuman synnyttämä kulttuuriero, vai oliko taustalla jotakin muuta, maaston tai hangen eroavaisuuksia vai mitä lie…

Vastaus löytyi eräretkeilyyn perehtyneen Jouni Laaksosen umpihankihiihtäjän kirjasta Hanki hohtava alla. Kirja kertoo monipuolisesti hiihdon historiasta ja nykypäivästä, ja pohdiskeltavana on tämäkin kysymys. Laaksonen esittelee suksen historiasta kirjoittaneen Roland Huntfordin sekä ruotsalainen henkiinjäämiskouluttaja Lars Fältin teorioita.

Lumen rakenne on kuin onkin Amerikan mantereella erilainen kuin meillä: siellä hanki on usein niin tavattoman höttöistä ja upottavaa, että laajan pohjapinta-alan omaavat lumikengät toimivat suksia paremmin. Intiaanien käyttämiä lumikenkiä ei pidäkään kuvitella samanlaisiksi kuin nykyiset virtaviivaiset tehdasläpyttimet, vaan ne olivat huomattavan pitkät ja leveät.

Toisekseen lumikengän rikki räpsähtäminen keskellä erämaata ei aiheuttanut samanlaisia vaikeuksia kuin suksen totaalinen katkeaminen, sillä vitsaksista ja muista luonnonmateriaaleista punottujen lumikenkien korjailu onnistui helpommin. Kolmas syy on Pohjois-Amerikassa paljon käytetyt koiravaljakot: lumikengillä kulkija saattaa tampata perässä kelkkaa vetävälle valjakolle riittävän leveätä uraa. No, tämähän minun olisi Mustin emäntänä pitänyt itsekin älytä!

Pohjois-Amerikan ohella lumikenkiä on käytetty myös Koillis-Siperiassa ja Kamtšatkalla. Kun tutkimusmatkailija Sakari Pälsi kokeili Kamtšatkalla itse veistämiään suksia, hän huomasi ne sikäläisissä lumioloissa kehnoiksi. Hanki oli luistamatonta ja paikoin upottavaa, ja kun pölymäinen pakkaslumi vielä takertui sukseen, kulku kävi ”raskaasti tuupertaen”.

”Täysin kantamaton pulverilumi on retkeilypiireissä tuttu ilmiö, mutta äärimmäisen harvinainen”, Laaksonen kirjoittaa. ”Todennäköisesti tällainen pulverilumi on Suomessa erikoinen poikkeus mutta Koillis-Siperiassa ja Pohjois-Amerikassa lumen tavallinen olomuoto.”

Pahimmanlaatuisessa pulverilumessa hiihtäjä suorastaan vajoaa kuopan syvyyksiin. ”Pinta-alan lisäksi lumikengän suurempi leveys ja kulkutyyli auttavat pulverimaisessa lumihötössä. Leveä astuttava kenkä tiivistää lunta alleen, kun kapeamman liukuvan suksen alta kuulalaakerimainen lumi pääsee karkaamaan pois”, Laaksonen toteaa.

No, kevättalvi on tavallisesti hienojen hankiaisten aikaa, ja silloin lumikenkäily on suksilla sujutteluun verrattuna aivan liian köntysmäistä puuhaa!

 

 

 

 

lumikenkäilytalviretkeilyumpihankihiihto