Aamukävelyllä näkyy parikymmentä korppia. Niitä lehahtaa rannalta ja pyörii niemellä olevien röttelöiden ympärillä. Mitään raatoa ei missään ole, siitä olen varma: tarkkanenäinen seuralaiseni Musti olisi sellaisen kyllä havainnut.

Osa korpeista tekee taitolentoesityksiä, osa käppäilee rannalla, osa kököttää hylätyn vajan katolla. Edestakaista liikettä ja hyörinää. Kokoontumista tuntuu motivoivan pikemminkin sosiaalinen yhdessäolo kuin elinkeinotoiminnan harjoittaminen. Luultavasti keskenään seurustelevaa nuorisoa; enemmän hupia kuin työtä. Toisaalta nuorison hauskanpito tähtää kumppanin löytämiseen, perheen perustamiseen ja poikasten elättämiseen – niihin elämän perusarvoihin, joita ankarinkin moralisti arvostaa. Siten ajanvietossa on vakava pohja, jolta ponnistetaan vastuullisiin tehtäviin.

Vastuullista tehtävää harjoitetaan vastarannalla. Siellä korppipariskunnalla on risupesä varastorakennuksen seinustalla. Toinen hautoo, toinen istuu savupiipun päällä vahtivuorossa. Rakennuksen seinässä lukee SEA FEVER, ja korppien pesän alla ikkunasyvennyksissä pesii pikkukajavia.

Niin, SEA FEVER… En ole aamukävelyllä kotona Kainuussa, vaan Barentsinmeren rannalla. Halusimme nähdä arktisen kevään lintuhulinaa, ja niinpä maaliskuun alussa vuokrasimme pienen kämpän Pohjois-Norjasta, Varanginvuonolla sijaitsevasta Vardön eli Vuoreijan kaupungista. Asukkaita Vardössä on vain parituhatta, joten kaupungiksi paikka on varsin rauhallinen. Varhaisilla aamukävelyillä ei näe montakaan ihmistä.

Osin satamalaiturille rakennettu asumuksemme ei ole mikään viiden tähden hotelli, mutta lintuharrastajalle se tarjoaa luksusta: heti ulos astuessa näkee rantavajoissa pesivät pikkukajavat, ja satama-altaassa pulikoi milloin karimetsoja, milloin allihaahkoja…

Alle kymmenen minuutin venematkan päässä on Hornöyan lintusaari, jossa kajavien ja karimetsojen ohella pesii kiisloja ja lunneja.

Kainuun pöpeliköissä ei merilintuja näe, se on selvä, sen sijaan tuntuu yllättävältä, että Vardössä näkee enemmän myös korppeja. Ilmeisesti vuorovesirannoilta löytyy runsaasti ruokaa, ja kesällä lintukolonia tarjoaa munakokkelia ja pikku paisteja. Metsäseudulla ravintoa on taas niukasti, joten siellä reviirit ovat suuria ja korppeja on harvakseltaan.

Lisäksi metsäkorpit ovat arkoja ja epäluuloisia. Niiden tarkkailua varten pitäisi olla haaska ja piilokoju.

Tämä onkin mielestäni kaupunkilaiselämän suurin ylellisyys: lintuja pääsee seuramaan läheltä. Linnut eivät panikoi samaan tapaan kuin metsässä ja maaseudulla, missä ihminen on niille aina potentiaalinen metsästäjä.

Pohjois-Norjassa lintuihin suhtaudutaan muutenkin suopeasti. Kajavat saavat pesiä rakennuksissa, meluta ja kakkia keskellä kaupunkia. En voi olla miettimättä, kuinka Suomessa, hygieniapassien luvatussa maassa, moisesta menosta sanottaisiin.

Toisaalta Vardössä lintujen siivottomuuden moitiskelu tuntuisikin melko hurskastelevalta. Katuja kävellessä ja satama-alueita kierrellessä ei voi olla ällistelemättä kaikkialla ajelehtivaa romua ja törkyä. Pitkin poikin vanhoja autonraatoja, akkuja ja renkaita, kodinkoneita, muovisia kalalaatikoita, ties mitä kalastusvehkeitä sekä loputtomasti ruosteista rautaa…

Muutenkin Vardön ilme on persoonallinen. Vieretysten voi olla kauniisti entisöityjä vanhoja puutaloja ja hylättyjä röttelöitä, pääkadulla on tyhjiä liiketaloja pölyisine ikkunoineen – ja kivenheiton päässä uusia kalliita asuntoja merelle aukeavine näköalaikkunoineen.

Kuin pisteenä iin päällä tämän saarelle rakennetun arktisen pikkukaupungin ylle kohoaa suuri vitivalkoinen pallo. Se on aidatun sotilasalueen suuri salaisuus, Vårbergetin eli Kevätvuoren laelle rakennettu tutka-asema, jonka toiminnasta viralliset tahot antavat ympäripyöreitä lausuntoja. ”Avaruuden tutkimusta” ja niin edelleen… Venäjä on lähellä, ja kirkkaalla ilmalla Vardön eteläpuolisesta niemestä häämöttää Kuolan niemimaan rannikko.

Vardöseen ja sieltä pois ei kuljeta laivalla eikä lossilla, siltaakaan ei ole, vaan yhteys mantereelle hoituu klaustrofobisesti tunnelia pitkin.

Hieman omalaatuinen ja siksi myös kiehtova paikka. Vierailu kuitenkin riittää. Kaupungit ylipäänsä eivät ole oikein meitä varten, eivät edes pikkukaupungit – vaikka rennot ja luottavaiset linnut niin ilahduttavia ovatkin.