”Mielenkiintoinen on tieto, jonka mukaan yli 40 prosenttia Yhdysvaltojen aikuisista ei pidä evoluutiota totena”, kirjoittaa biologi Juha Valste kirjassaan Evoluutio – miten lajit kehittyvät?

Toivottavasti meillä Suomessa ei koskaan ylletä samoihin lukemiin!

Evoluutio on niin perustavaa laatua oleva maailman selitys, että tekisi mieli sanoa: jos ei ymmärrä evoluutiota, ei ymmärrä elämää. Tai ainakin jää vaille kiehtovaa tietoa ja mahdollisesti turhautuu eksistentiaalisten kysymysten pyörittelyssä. Ehkäpä tietämys evoluutiosta myös hieman vähentää ihmisen hybristä ja lähentää suhdettamme planeetan muihin lajeihin?

Evoluutio kaikkine toimintamekanismeineen ei ole aivan helppo omaksuttava, ja niinpä jokaista siihen yleistajuisesti ja asiantuntevasti perehdyttävää kirjaa tervehtii ilolla. Aihetta hieman eri tavoin käsitteleviä kirjoja on meillä 2000-luvulla julkaistu useitakin, sekä suomalaisten kirjoittamia että käännöskirjoja, joista etenkin Ernst Mayrin Evoluutio (ilmestynyt vuonna 2003) ja Mats Björklundin Evoluutiobiologia (2009) ovat tarjonneet hyvän yleisnäkemyksen. Nyt ilmestynyt Valsteen kirja kuuluu samaan kategoriaan. Uutta tietoutta siinä edustaa mm. epigenetiikan esittely. Epigenetiikka tutkii sellaista periytymistä, joka vain säätelee geenien toimintaa, mutta ei pysyvästi muuta DNA:n emäsjärjestystä; sen merkitys evoluutiossa on vielä kiistanalainen.

Kirjassa korjataan evoluutiota koskevia yleisiä väärinkäsityksiä, joista tavallisimpia ovat sanaan ”kehitys” liittyvät mielikuvat. ”Evoluutio ei suinkaan aina johda mutkikkaampiin tai meidän mielestämme ”kehittyneempiin” eliöihin”, Valste toteaa ja jatkaa: ”Sen tuloksena syntyy muotoja, jotka ovat entistä paremmin sopeutuneita vallitseviin oloihin. ”Parempi sopeutuminen” ei suinkaan aina tarkoita lisääntynyttä mutkikkuutta rakenteessa tai esimerkiksi aineenvaihduntareaktioissa. Ylivoimaisesti suurin osa nykyisin elävistä eliöistä on tumattomia bakteereita ja arkkeja, joiden rakenne on säilynyt suunnilleen samanlaisena ainakin parin miljardin vuoden verran.”

Valste selvittelee myös esimerkiksi silmän kehityksen ”ongelmaa”, mikä ei tosiasiassa ole ongelma eikä evolutiivinen mahdottomuus, kuten kreationistit usein antavat ymmärtää. Kreationistit ja ”älykkään suunnittelun” kannattajat vastustavat evoluutiota uskonnollista syistä, vaikka toisaalta monet kristilliset kirkot ovat jo hyväksyneet ajatuksen evoluutiosta ja kykenevät pitämään tieteen ja uskonnon erillään.

Vastustus voi johtua ehkä myös siitä, että kaikenlainen kriittisyys vain tuntuu niin fiksulta. Tällöin saatetaan heittää, että evoluutioteoriakin on ”vain teoria”. Mutta, kuten Valste kirjoittaa, termi on tällöin käsitetty väärin. Evoluutioteoria ei ole vain oletus, vaan tieteellinen selitys. Se on myös ajan saatossa vain vahvistunut. Esimerkiksi paleontologisten ja geneettisten tutkimusten myötä evoluutiosta on löytynyt yhä uusia todisteita, joita Valsteenkin kirjassa tarjoillaan. Vaikka tutkijoiden kesken väittelyitä syntyy – niin kuin tieteessä aina – kysymys on yksittäisten ilmiöiden merkityksistä tai painotuksista: itse evoluutiota ei tiedemaailmassa aseteta kyseenalaiseksi.

”Emme tietenkään tiedä kaikkea evoluutiosta”, Valste toteaa. ”Uudet, entisiä paremmat tutkimusmenetelmät tuovat koko ajan uutta tietoa. Hyvin merkittävä ero entisiin käsityksiin on siinä, että nykyisin evoluutiota ei pidetä yhtenä monoliittisena tapahtumana, vaan sen tiedetään voivan olla eri tilanteissa ja eri lajeilla hyvinkin erilaista. Myös käsitykset evoluution nopeudesta ovat muuttuneet: se voi olla hyvin hidasta, hyvin nopeaa tai suunta voi vaihdella tilanteiden mukaan ja olojen vaihdellessa.”

Kirjasta selviää, että eläinkunnan nykyiset pääryhmät syntyivät geologisesti katsoen lyhyessä ajassa kambrikaudella noin 500 miljoonaa vuotta sitten. Valste jatkaa: ”Sen jälkeen kehitys on ollut hitaampaa ja perustunut osaksi epätodennäköisiin sattumiin. Yksi niistä oli erään ihmisapinatyypin sopeutuminen kävelemään pystyssä ja käyttämään käsiään. Yleisestä käsityksestä poiketen älyllisen elämän kehittyminen maapallolle on ilmeisesti ollut perin epätodennäköinen sattuma, ei suinkaan kohtalon meille määräämä ylväs tehtävä.”

Kirjan viimeinen luku käsittelee tämän pystyssä kävelevän ja käsiään käyttävän ihmisapinatyypin evoluutiota. Tämä on Valsteen spesiaalialaa: hän on aiemmin julkaissut useita kirjoja ihmislajin evoluutiosta, joista viimeisin tarjoaa neandertalinihmisen kiehtovan tarinan.

Valste kirjoittaa sujuvasti, välillä suorastaan hauskasti, niin kuin tieteen yleistajuistaja parhaimmillaan. Evoluution selittämisessä kokemusta on kertynyt myös Helsingin yliopistossa, missä Valste on pitänyt aiheesta luentoja. Silti täytyy todeta, että kirja vaatii lukijalta keskittymistä ja syventymistä; kyseessä on paljon asiaa tiiviissä paketissa, ja tähän pakettiin kuuluu myös esimerkiksi kemiaa ja genetiikkaa.

Toisaalta kirja on jaoteltu selkeästi lukuihin ja kappaleisiin, joten aiheet löytyvät kätevästi selaamalla. Lukuja ovat mm. Eliömaailman kehitys, Evoluution todisteita, Perinnöllinen muuntelu ja sopeutuminen sekä Lajiutuminen. Lukujen sisällä olevat otsikot kertovat aiheista tarkemmin: käsittelyssä ovat niin fossiilit, eliömaantiede, kromosomimutaatiot kuin vaikkapa isolaation merkitys lajiutumisessa. Evoluutio toimii siten myös käsikirjana, josta on helppo poimia erillisiä tietoja ja kerrata asioita. Lisäksi alkusivujen aukeamalla esitellään tiivisti geologiset aikakaudet, ja lopussa on yli 30-sivuinen sanasto, josta voi hakea selityksiä evoluutioon liittyviin termeihin.

Kirjan on julkaissut Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, joka näin palvelee meidän suomalaisten sivistämistä! (Kirja on tilattavissa täältä).

(Jutun pääkuvan ottanut Gerhard Gellinger/pixabay.com)