Olen vuosien varrella vieraillut monilla maatiloilla. Vaikka tilavierailuilla oppii aina, harvoin vierailu yllättää tai muuttaa ajattelua. Viime viikolla kävi niin.

Pääsin erään tutkimushankkeen yhteydessä tutustumaan Huljalan Tupalaan Hämeenkoskella. Tila tuottaa itäsuomenkarjan eli kyytön lihaa. Lisäksi viljelyssä on muun muassa vihanneksia, härkäpapua, öljyhamppua ja tattaria.

Tiesin etukäteen, että tilalla on metsälaitumia. Metsälaidunten laajuus oli kuitenkin yllätys: suurin osa kyyttökarjasta elää lähes koko laidunkauden tilaa ympäröivällä 80 hehtaarin metsäalueella. Osa metsistä on arvioitu paikallisesti tai maakunnallisesti arvokkaiksi perinnebiotoopeiksi, joiden hoidosta tila saa korvausta maatalouden ympäristösopimuksen perusteella.

Toinen yllätys oli, että perinnebiotooppistatuksesta huolimatta kaikilla tilan metsälaitumilla ei ole pitkää laidunhistoriaa. Runsas kymmenen vuotta sitten kyytöt päästettiin metsään, josta osaa on viimeksi laidunnettu 1960-luvulla. Viitisen vuotta myöhemmin alueelle alkoi ilmestyä harvinaistuneita kasveja ja muutama vuosi sen jälkeen metsä arvioitiin paikallisesti arvokkaaksi perinnebiotoopiksi.

Vaikka metsä ei muistuta perinteistä metsälaidunta, sen kasvilajisto on rikas. Laitumella kasvaa esimerkiksi häränsilmää, kelta-apilaa, metsänätkelmää ja neidonvaippoja. Laidunnuksen myötä alue tulee kehittymään edelleen. Saamaan aikaan metsää hoidetaan myös talousmetsänä.

Häränsilmän lehtiruusuke. Häränsilmä on vaateliaanpuoleinen valoisten metsien kasvi. Kuva: Marjaana Toivonen

Tilan metsät sijaitsevat pinnanmuodoiltaan vaihtelevalla harjualueella, mikä luo otolliset edellytykset monimuotoiselle eliölajistolle. Silti tilan esimerkki on rohkaiseva metsälaitumien lisäämisen ja ennallistamisen kannalta.

Sata vuotta sitten lähes kaikkia peltojen ulkopuolisia alueita maatilojen läheisyydessä laidunnettiin. Laidunnuksesta hyötyneiden kasvien siemenet voivat olla yhä elossa maan siemenpankissa, vaikka laidunnuksesta olisi niin kauan, ettei kukaan sitä muista. Kun laidunnus alkaa uudestaan, valo lisääntyy ja sorkat rikkovat maanpintaa, vanhat kasvit voivat ilmestyä takaisin.

Suomalainen maaseutu lieneekin täynnä potentiaalisia metsälaitumia, joista monet saattaisivat kehittyä suhteellisen nopeasti lajirikkaiksi perinnebiotoopeiksi. Tarvitaan vain eläintuotantoa, joka niitä hyödyntäisi.

Parhaiten metsälaidunten rehulla pärjäävät pienet ja hidaskasvuiset alkuperäiskarjarodut. Niihin ja metsälaitumiin perustuva tuotanto ei pysty kilpailemaan tuotannon määrässä tavanomaisen lihantuotannon kanssa. Metsälaidunnuksen yleistyminen vaatiikin tukia, valistuneita kuluttajia ja ruokakulttuuria, jossa liha nähdään arvotuotteena, ei arkiruokana.

Metsälaitumelle on jätetty runsaasti lahopuuta. Kuva: Marjaana Toivonen

Osa metsälaidunnuksen nerokkuutta on, että karjan kerätessä ravintonsa metsästä peltoa säästyy ihmisravinnon tuotantoon. Karjan talvirehu korjataan toki viljellyiltä nurmilta, mutta ne ovat peltojen viljelykierroissa tarpeen myös rikkakasvien torjunnan ja maan viljavuuden hoidon takia. Talven aikana kertyvällä lannalla lannoitetaan peltoja.

Tässä kaikessa ei oikeastaan ole mitään uutta. Aikoinaan maatalous toimi juuri näin. Ihanaa on nähdä, että sama tapa harjoittaa maataloutta onnistuu myös nykypäivänä ja on joillekin viljelijöille taloudellisesti järkevä vaihtoehto.

Metsälaidunalueeseen kuuluu myös ennallistettu puro. Kuva: Marjaana Toivonen