Monimuotoisuuden pelkistämisestä ja tiedon riittävyydestä
Luonnon monimuotoisuuden tiivistäminen yhteen määrälliseen mittariin on vaikeaa. Silti tiedämme yleensä riittävästi monimuotoisuuden suojelemiseksi.
Luonnon monimuotoisuuden tiivistäminen yhteen määrälliseen mittariin on vaikeaa. Silti tiedämme yleensä riittävästi monimuotoisuuden suojelemiseksi.
Todellisuus on monimutkainen. Luonto on monimuotoinen. Monet ihmiset pitävät kuitenkin yksinkertaisista numeroista.
Olen maatalousluonnon tutkija. Yhteiskunnallisen vaikuttavuuden nimissä minun toivotaan vastaavan yksinkertaisesti tavattoman monimutkaisiin kysymyksiin.
Minua on esimerkiksi pyydetty kuvaamaan yhdellä luvulla, kuinka paljon suomalaisten maatalousympäristöjen monimuotoisuus on vähentynyt, paljonko monimuotoisuutta tarvitaan jatkossa, tai paljonko eri toimet sitä lisäävät vai vähentävät.
Minun pitäisi siis litistää yksiulotteiseksi maatalousluonnon monimuotoisuus, joka ulottuu geneettiseltä tasolta maisematasolle ja viljelykasveista ja kotieläimistä luonnonvaraisiin eliöihin. Tästä yksinkertaistuksesta minun pitäisi tuottaa eksaktia määrällistä tietoa.
Kun sanon, ettemme tarkkaan tiedä tai että asiaa on tarkasteltava useasta näkökulmasta, osa ihmisistä pettyy. Pahimmillaan he vetävät johtopäätöksen, ettei luonnon monimuotoisuutta tunneta riittävästi, jotta sitä pystyttäisiin suojelemaan. Tiedon vajavaisuutta tai määrällisen mittarin puutetta käytetään selityksenä sille, ettei mitään tarvitse tai kannata tehdä.
Luonnon monimuotoisuuden tavoitteellinen suojelu ei kutenkaan edellytä luonnon täydellistä tuntemista sen paremmin kuin yhtä kaiken kokoavaa mittaria. Usein tiedämme riittävästi, jotta voimme toimia järkevästi.
Tiedämme esimerkiksi, että maatalousluonnon monimuotoisuus on vähentynyt pitkällä aikavälillä. Siitä kertovat niittyjen väheneminen, maisemien yksipuolistuminen, monien peltolintujen ja päiväperhosten taantuminen sekä viljelykasvien ja kotieläinten perinnöllisen monimuotoisuuden kaventuminen.
Tiedämme myös, että maatalousluonnon monimuotoisuuden suojelu on tarpeen. Samaan aikaan on hyväksyttävä, ettei kukaan pysty tarkkaan sanomaan, mikä on vähimmäismäärä monimuotoisuutta, jotta maatalousekosysteemien toiminta säilyy siedettävällä tasolla.
Lisäksi tiedämme, mihin suuntaan monet erilaiset toimenpiteet vievät monimuotoisuutta, vaikka vaikutusten suuruuden tarkka arviointi on vaikeaa. Esimerkiksi niittyjen ja luonnonlaidunten pinta-alan lisääminen lisää suuresti luonnon monimuotoisuutta. Viljelyn monipuolistamisella on puolestaan pienempi myönteinen vaikutus.
Ymmärrän tarpeen yksinkertaistaa ja mitata. Se helpottaa erilaisten vaihtoehtojen vaikutusten vertailua. Silti toivoisin, että me ihmiset sietäisimme enemmän myös luonnon moniulotteisuutta, mittaamattomuutta ja tuntemattomuutta. Tutkimukseen perustuva tieto on arvokasta ja hyödyksi yhteiskunnalle, vaikka se antaisi vain suunnan, jota kohti kulkea.