Kuva: Jouni Tikkanen
Moni luontoihminen on lukenut gandhinsa ja ihaillut passiivisen vastarinnan oppia: että ei pidä mennä mukaan systeemiin, joka on moraaliton. Mutta mahatma Gandhi ei keksinyt tätä ajatusta itse vaan sai sen amerikkalaiselta filosofilta, Henry David Thoreaulta (1817–1862).
Ilahduttavaa kyllä, molemmat Thoreaun pääteokset löytyvät ilmaiseksi Guttenberg.orgista, vähintään kuudessa eri tiedostomuodossa. Tällä kertaa en kuitenkaan ladannut tuota Gandhiin vaikutuksen tehnyttä lyhyttä esseetä Civil Disobedience vaan kirjan Walden, joka on Thoreaun kahdesta tärkeimmästä tekstistä se toinen, jos mahdollista kaikkein tärkein. Loppuun ehdittyäni sitten huomaisin, että sain ensin mainitun kaupanpäällisinä.
Waldenissa on kyse metsään menemisestä. Siis siitä, että ihminen saa luontoherätyksen ja muuttaa pois kaupungista, jossa on tämän opin saanut, ja elää vastedes metsässä luonnonmukaisuutta tavoitellen, kuten Pentti Linkola tai Lasse Nordlund. Thoreau teki sen vain ensin. Hän muutti Massachussetsissa sijaitsevan Walden-lammen rannalle 1845, rakensi omin käsin pienen kömmänän ja haahuili kaksi vuotta metsissä sekä järven jäällä miettien, miten tämä on mahdollista. Eli miten ihminen pärjää osallistumatta kulutusyhteiskunnan toimintaan tai perustamatta EU-kelpoista tehotuotantotilaa.
Ei se niin vaikeaa, ole, Thoreau huomaa, sillä rikkaampi on se, joka tyytyy vähään, ja ihminen (etenkin naimaton mies kuten Thoreau!) pärjää erittäin vähällä. Jännittävästi Thoreau on hyvin modernin ajatuksen äärellä: että tavara ei ole arvokasta vaan aika, ja se joka tahtoo paljon materiaa, luopuu paljosta ajasta. Thoreau siis ajattelee, että elintaso vaatii työtä, mutta toimeentuloon riittää vähempikin rehkiminen. Vähään tyytyvällä jää aikaa muun muassa filosofoinnille. Luulimmeko, että downsiftaus oli jotenkin 2000-luvun nousukauden idea?
Köyhän rikkautta todistaessaan Thoreau koristelee kirjan alkupuoliskoa viehättävillä laskelmilla, joissa ovat alekkain hänen tulonsa ja menonsa, ja kuvaa sitten tenhoavasti viivan alle jääviä kohtaamisiaan hiirten, kehrääjien ja ahventen kanssa. Ensin on kuitenkin kyyristeltävä kasvimaalla kuokan kanssa. Joka on lukenut Lasse Nordlundin kirjasen Elämämme perusteista, ei voi olla nyökyttelemättä: myös Nordlund päätyy käsittelemään lantunviljelystään ja tapaansa käännellä puolukkasäilykkeitä, eli sitä, miten se on mahdollista. Pentti Linkola taas esiintyy mielellään kalastajana.
Merkittävä ero Nordlundin ja Thoreaun välillä on se 150-vuotinen edistyksen kuilu, jonka aika on heidän väliinsä halkaissut. Nordlund joutuu kysymään, onko meidän mahdollista elää ilman öljyä, joka tekee hartiavoimin työtä puolestamme. Thoreau elää sen sijaan vielä hevosvetoista aikaa, jolloin rautahevonen, juna, oli Massassuchetsissa uusinta uutta ja herätti samanlaista uuden inhoa kuin tablettitietokoneet nykyisin: pitääkö tähänkin mennä nyt mukaan. Edwin Drake löysi öljyä Pennsylvaniasta vasta 15 vuotta myöhemmin. Thoreaun ottama askel, vaikkakin selvä askel yhteiskunnan ulkopuolelle, ei siksi ollut niin raju kuin Nordlundin. Silti kumpikin kysyy paljolti samoja kysymyksiä ja antaa samoja vastauksia.
Sekä Nordlundia ja Thoreauta että Linkolaa yhdistää se, että he elämällään esittävät vaihtoehdon ja että heidän kirjoituksensa nousevat tuosta elämänkokoisesta teosta. Myös kirjoittaminen on heille teko. Se on yritys vaikuttaa asioihin tuolla ulkona.
Thoreaun tuoreutta hämmästellessä tulee miettineeksi, mistä hän oikein ajatuksena sai. Lähteet on kirjattu Waldenin riveille: joogaamisesta, Veda-kirjoista, Bhagavad-gitasta, ja ylipäätään intialaisesta filosofiasta, jota 1800-luvun orientalistit suuresti ihailivat.
Hippien jäljet johtavat aina Intiaan.