Kuva: Jouni Tikkanen

Pentti Linkola kävi Helsingissä. Rasti seinään, se on aina jonkinmoinen tapaus. Erityisen viehättävää oli, ettei häneltä tällä kertaa kyselty yhteiskunnan tilasta niin kuin aina kysytään, vaan hän sai kertoa suhteestaan kaunokirjallisuuteen, etenkin venäläiseen kaunokirjallisuuteen ja Valentin Rasputinin kirjaan nimeltä Jäähyväiset Matjoralle.

”Kaunokirjallisuuden lukeminen on ollut lapsesta lähtien minulle ainoa ja väkevin harrastus. Luonto ei ole harrastus, se on se, missä minä elän. Kalastus taas on ollut vain keino hankkia elanto”, Linkola kertoi.

Hän sanoi olevansa nimenomaan piintynyt kaunokirjallisuuden tavaaja.

”Toisin kuin muut minun ikäiseni, jotka tuntuvat jossain vaiheessa siirtyneen suurmieselämäkertoihin, minä olen lukenut järjestelmällisesti vain kaunokirjallisuutta. Lyriikkaa vähemmän, eli siis lähinnä proosaa”, hän jatkoi.

Linkola tähdensi inhoavansa tietokirjallisuutta: ”Mikään ei ole niin tylsää kuin tiede.”

Valentin Rasputinia ja tämän romaania hän sen sijaan ylisti monelta eri kantilta.

”Pidän Rasputinia aivan samantasoisena kuin näitä klassikoita, Gontšarovin Oblomovia ja [Leo Tolstoin] Anna Kareninaa.”

Dosktojevskiin Linkola kertoi myös tarttuneensa pari vuotta sitten pitkän tauon jälkeen mutta pettyneensä: Idiootti ei enää uponnut häneen. Mutta venäläistä kirjallisuutta ylipäätään hän oli lukenut paljon. Nopeampiälyinen olisi saattanut tajuta tämän jo Linkolaa lukiessaankin, mutta minä kuulin nyt ensi kerran ja manasin hölmöyttäni. Tietenkin. Totta kai, nyt kun ajattelee…

***

Linkolan keskustelukumppani, venäläisen kirjallisuuden professori Pekka Pesonen (HY) selitti Valentin Rasputinin kuuluvan venäläisen maaseutuproosan kärkinimiiin. Yhdessä muiden ”maaseutujen miesten” kanssa Rasputin (s. 1939) sai nostettua 1960–1970-luvuilla yleiseen keskusteluun aiheita, joita Neuvostoliitossa ei muuten käsitelty. Hän oli aikansa radikaali, jonkinlainen Linkolan venäläinen vastine, mutta on sittemmin taantunut patakonservatiiviksi.

Jäähyväiset Matjoralle -teoksen aikaan Rasputin oli kuitenkin vielä vauhdissaan. Kirjan aiheena on Angara-jokeen rakennettavan padon aikaansaama hävitys. Nousevan veden alle on jäämässä kokonaisia kyliä, niin myös Matjora, joka on keskellä jokea, Angaran saaressa. Kylän asukkaat viettävät siellä viimeistä kesäänsä ja yrittävät vastustaa väistämättömältä näyttävää tuhoa.

No, teemahan on varsin linkolalainen. Linkola huomautti itse, että patoja on rakennettu kaikkialla maailmassa, ja siitä on kirjoitettukin. ”Teema koskee sitä samaa, mitä Suomessakin on tehty, mutta se, miten se [Rasputin] sitä käsittelee, että se on valinnut yhden kylän… ja sen kuvauksen hienovireisyys, niiden ihmisten tunnot…”

Hän sanoi, ettei osaa oikeastaan selittää kirjaa. Siitä pitäisi lukea sitaatti, tai monia sitaatteja. Tai oikeastaan pitäisi lukea koko kirja.

***

Pesosen mukaan sana ‘matjora’ tarkoittaa ‘aikansa elänyt’. Kylä on kaunokirjallinen rakennelma, symboli, jolla ei ole eikä ole koskaan ollutkaan suoraa vastinetta todellisuudessa.

Mitä Rasputin tahtoo sen kautta siis sanoa?

Linkola oli lukenut kylän niin, että se merkitsi hänelle ennen kaikkea perinnettä. Hän oli kiinnittänyt huomionsa Matjoran vanhuksiin: ”Vanhusten sielunelämä on kirjassa paljon hienovireisempää kuin nuorten. Nuoret sopeutuvat muutokseen, kuka paremmin, kuka huonommin, vanhukset eivät ollenkaan. Nuoret on kuvattu minun näkökulmastani raakalaismaisina. Myös välipolvi on kuvattu hienosti, tämä Pavel, joka suree mutta yrittää saada vanhukset kuitenkin sovulla lähtemään sovhoosiin.”

Oikeastaan Matjoran vanhusten myötä on väistymässä kokonainen kestävä elämäntapa. Linkola itse on kirjoittanut paremmasta entisestä elämänmenosta teksteissään: kestävän elämän hän on sijoittanut usein omaan lapsuuteensa, 1930-luvulle, jolloin maailmaa veti vielä hevonen, niin kuin se Matjorassa paljolti tekee.

Nuorten halu nousta koneiden avulla luonnon yläpuolelle on kirjassa se, mitä vanhat eivät voi käsittää.

Nuori Andrei-poika sanoo: ”Ihminen on luomakunnan kruunu.”

Johon vanha Darja-muori vastaa: ”Niin juuri, kruunu. Aikansa keekoilee kruunuineen, kunnes tulee itku”.

***

Temaattiset yhteydet Linkolan ja Rasputinin välillä ovat lopulta ilmeisyydessään epäkiinnostavia. Mutta Linkola kertoi olevansa viehtynyt myös venäläisen kirjallisuuden luontokuvaukseen. Rasputinia hän ylisti tästä tadosta:

”Luonto on kuvattu niin tavattoman sydämeenkäyvästi. Se vetoaa tällaiseen luonnonystävään, joka ei yhtä hienovireisesti kykene… tai omissa mielikuvissaan ehkä jotenkuten kykenee…”

Linkola haparoi, haki sanoja.

Sellaista kirjaa, jonka äärellä hän näin myöntää tappionsa, on kyllä mielenkiintoista lukea.

kirjatoinen luonto

Tilaa uudistunut Suomen Luonto!

Tunne luontosi ja tue luonnonsuojelua, tilaa lehti tai digilukuoikeus!