Komeaa oli. Tutkijoiden ja taiteilijoiden Mustarinda-kollektiivi päätti julkaista piskuisen Mustarinda-lehden numeronsa ”KEYNES 2013” torstaina kauppakorkeakoulun juhlasalissa. Salin kaartuvien puupaneelien alla olisi voinut kuvitella istuvansa oopperasalissa.
Myös asetelma keskusteluun oli lupaava. Paneeliin oli kutsuttu lehdessä John Maynard Keynesin filosofiasta kirjoittava tutkija Teppo Eskelinen ja Keynesin talousajattelua selvittävä Lauri Holappa, mutta myös kokoomuspoliitikko Lasse Männistö sekä toimittajat Timo Harakka (Yle) ja Marko Junkkari (HS). Keskustelua juonsi sosiaalipolitiikan tutkija Elina Aaltio. Lavalla olivat luonnollisesti myös Mustarinda-lehden päätoimittaja, kauppakorkeakoulun tutkija Paavo Järvensivu sekä kollektiivin taiteilijajäsen Antti Majava.
Keskustelulta sopi odottaa paljon, kun Järvensivu pienten alustusten jälkeen asetti paneelikeskustelulle pohjavireen näin: ”Kun talouskasvu on nyt kyseenalaistamatonta, jokaisesta yksityisestä työpaikasta pidetään kiinni sen ympäristövaikutuksia huomioimatta. Keynesin ajattelua voi käyttää siihen, että mietitään, mikä rakentaa hyvää yhteiskuntaa ja mikä tuhoaa sen edellytyksiä. Näin talous voidaan pudottaa ykköspaikalta ihmiskunnan tavoitteena.”
Järvensivu viittasi Suomen telakoihin, jotka ovat tuottaneet loistoristeilijöitä. Jos ympäristöä ajattelemme, edes hitusen, onko telakoiden ahdinko niin iso murhe?
Järvensivun mukaan ”Vallitseva talouspoliittinen viitekehys on umpikujassa. Samalla kun yritetään vähentää päästöjä, kannustetaan kuluttamaan lisää.”
Tällainen puhe on ekologille tuttua. Nämä ajatukset olen ajatellut monta kertaa itsekin, omituista on vain se, että näin puhuu kauppakorkeakoulun nuori tutkija. Olisinko nyt siis päässyt kuulemaan talouskeskustelua, jossa kasvun rajat otetaan huomioon?
En ollut. Niin jalo kuin Mustarinda-kollektiivin yritys ehkä olikin, ajautui keskustelu hyvin nopeasti lähes kaikkien nokitteluksi kokoomuslaista Männistöä vastaan, Männistön vastanokitteluksi ja keskusteluksi siitä, pitääkö valtion budjettia muka tasapainottaa tasapainottamisen vuoksi ja milloin on sopiva hetki elvyttää, jotta vältetään stagflaation vaarat.
En karrikoi yhtään.
On oireellista, että keskustelu, jonka tarkoitus on haastaa ortodoksinen talouspuhe, imaistaan parissa minuutissa sen sisään. Oliko Keynes sittenkään oikea lähtökohta? Pian oli nimittäin enää kiistaa siitä, miten taloudellinen kasvu parhaiten luodaan ja miten sen hedelmät jaetaan oikeudenmukaisemmin ihmisten kesken. Tämähän on ortodoksiaa jos jokin.
Kun ennalta määrätty kaksituntinen oli jo käytetty, taiteilija Majava yritti palauttaa keskustelua vielä alkuperäisen aiheen pariin huomauttamalla, että Mustarinda-kollektiivin idea on lähtenyt siitä huomiosta, että 1) maailmaa kohtaa väistämätön ekologinen kriisi ja 2) nykymuotoisella taloudella on taipumus rapauttaa yhteiskunnasta kaikki autenttisuus ja merkityksellisyys.
Tässä vaiheessa olin jo myöhässä aikataulusta ja jouduin livahtamaan ulos. Salin lasiovien läpi näin vielä, että mikki siirtyi joko Timo Harakalle tai Marko Junkkarille. En kuullut mitä he puhuivat. Ehkä talouskasvun käsitteeseen syntyi juuri peruuttamaton halkeama, enkä minä ollut paikalla.
***
Koska Mustarinda on tosiaan myös lehti, on sanottava sananen KEYNES 2013 -numerosta.
Aiheiltaan se noudattelee julkaisutilaisuuden alustuksia, kuitenkin niin, että kun rauhoittuu lukemaan omin päin, saattaa saada harmaan hajun siitä, mitä John Maynard Keynesin ajattelulla on annettavana niukkenevien resurssien maailmalle. Samalla saa lukea myös muun muassa kirjailija Heikki Turusen muisteluksia lapsuutensa Suomesta, jossa elettiin vielä paljolti kestävästi.
Paavo Järvensivu ja Antti Majava ovat tehneet kelvollista työtä toimittajina, teknisestikin (löysin kolme avotavua). Mustarinda on kaikkinensa luettava yhteiskunnallinen taidelehti, Kaltion, Nuoren Voiman ja Kanavan sukua. Se yhdistää pienimuotoista esseistiikkaa ja taidekuvia laadukkaalla paperilla.
Sydämeenkäyvä, henkilökohtaisesti ja muutenkin, oli kuvataiteilija Majavan kirjoitus Hyrynsalmen Ukkohalla-hiihtokeskuksen vaiheista. Ukkohallassahan nimittäin minäkin, Oulun eteläpuolella varttunut keskiluokkainen poika, halasin lapsena kaakaomukia ja opin kierähtämään 540 astetta pystyakselini ympäri lumilauta jalkoihin hirtettynä. Merkityksellisiä hetkiä!
Mustarinda-kollektiivin samanniminen residenssi sijaitsee kahdeksan kilometrin päässä hiihtokeskuksesta, vanhalla kyläkoululla. Siellä se pyrkii löytämään merkityksiä luonnolle vähemmän vahingollisen toiminnan piiristä.