Suomen Luonnon lokakuun numero kolahtaa postiluukkuusi näinä päivinä. Yksi keskeinen osa työtämme on sopivien kuvien valitseminen juttuihin. Olemme onnellisessa asemassa: luontokuvaus taitaa nykyään olla suositumpaa kuin koskaan. Kuvia aiheesta kuin aiheesta on yleensä tarjolla runsaasti. Kuvien valinta ei kuitenkaan ole helppoa.

Erityisen keskeisessä roolissa on kansikuva. Sen pitää houkuttaa lukija avaamaan lehti tai ostamaan irtonumero. Kuvan pitää olla upea ja vihjata lehden sisällöstä, sen tulee herättää mielenkiinto. Parhaimmillaan kuva kertoo vuodenajasta ja näyttää jotain sellaista, mitä et ole itse luonnossa koskaan nähnyt: harvinaisen eläimen, poikkeuksellisen tilanteen tai erityisen kauniin valon ja tunnelman.

Näistä kuvista toimituksessa keskustellaan ja eri vaihtoehtoja puntaroidaan huolellisesti. Kuvan pitää sopia yhteen kannen tekstien kanssa, joten useita kuvia sovitellaan kanteen tietokoneen näytöllä. Joskus on käyty kuulemma kiivastakin keskustelua. Tämä kertoo, että teemme lehteä intohimolla teille, hyvät lukijat.

Tämä sai minut pohtimaan eri tapoja katsoa luontoa. Että miten jokainen meistä näkee eläimet ja niiden käyttäytymisen vähän eri tavalla. Miten omat kokemukset ja näkemykset asettavat luonnon tapahtumat erilaiseen valoon. Mihin kiinnität kuvassa ensimmäiseksi huomiosi? Minkälaisia tunteita kuva sinussa herättää?

Onko petokärpänen sympaattinen vai iljettävä? Kuva: Kirsi Kyllönen / Havaintokirja, Suomen Luonto

Naapurini taannoin ihmetteli liito-oravia. Hän ei ollut ikinä nähnyt niitä, joten hän ratkaisi asian niin kuin nykyaikana se hoidetaan: googlaamalla. Jälkeenpäin naapurini kertoi minulle, ettei ollut erityisen vaikuttunut. Hän näki kuvissa suurisilmäisen, keskivertoa karvaisemman harmaan rotan.
No pakko myöntää, että itse pidän rottaakin hienona eläimenä. Vaikka se voi tehdä vahinkoa ja kaljuine häntineen jää montaa karvaturria jälkeen söpöydessä, se on silti älykäs, oppivainen ja karismaattinen selviytyjä. Veijari. Lentäväksi rukkaseksikin kutsuttu liituri taas on poikkeuksellinen nisäkäs Suomessa. Harvinainen orava joka osaa liitää. Näin minä ne näen kuvissa.

Ehkä juuri tietomme eläimistä saa meidät näkemään ne eri tavalla. Itse taidan innostua lajista kuin lajista, varsinkin jos saan tietää jotain yllättävää sen elämästä.

Petoeläimet herättävät usein ristiriitaisia tunteita. Ja se vasta epäilyttävää onkin, jos kasvinsyöjänä pidetty erehtyy eläinkunnan appeiden pariin. Sympaattisiksi koetut talitiaiset päätyivät iltapäivälehtiin, koska söivät toisia eläimiä, ja jopa tappoivat muita pikkulintuja.
”Tappaja-talitiaiset riehuvat Tuohikotissa – yli 20 uhria” uutisoi Iltasanomat vuonna 2013. Ja viime joulukuussa oli Iltalehden vuoro: ”Samin mahtava luontokuva: Vihainen talitiainen syö myyrän aivoja ja pullistelee kuin kehonrakentaja”.

Tuorein loikkari paljastui tällä viikolla: ”Vihreiden puheenjohtajalla on sama ongelma kuin valkohäntäpeuralla: Olenko vegaani?”, otsikoi Helsingin Sanomat. Valkohäntäkauriiden kasvissyönti on yhtä häilyvää kuin ajoittain maitotuotteita ja lihaa syövän Touko Aallon, nokkela juttu paljasti. Valkohäntä jäi USA:ssa kiinni riistakamerakuvassa itse teossa – suussaan ihmisen luu! No, ihminen oli kuollut muista syistä, ja ruumis oli metsässä osana rikosteknistä tutkimusta. Yhtä kaikki, valkohäntien tiedetään syövän myös linnunpoikasia, ja poroille maistuvat lintujen munat, jos niitä tulee vastaan. Tällainen opportunismi taitaa olla erityisen epäilyttävää.

Jos siis näkisit vähän iljettäviä tai verisiä kuvia lehtemme palstoilla, menisikö sinulta päiväkahvit väärään kurkkuun? Entä mitä tuumaat käärmeestä tai hämähäkistä?

Suomen Luontoa joskus moititaan turhan kiiltokuvamaiseksi. Tästä olen kuullut sekä kiitosta että kritiikkiä. Itse yritän etsiä lehteemme kuvia, jotka taltioivat upeita ja harvinaisia hetkiä luonnossa. Niitä, jotka saavat lukijan tarttumaan lehteen lumouksen vallassa ja löytävän sen sivuilta elämyksiä, joita vain harvat meistä voivat koskaan päästä luonnossa näkemään. Kaunis ja teknisesti hyvä kuva saa herättää myös ristiriitaisia tunteita.

Kuvalla haen sitä tunnetta, jonka parhaimmillaan luonnossa pääsee kokemaan. Se on ihmetystä, ihastusta, hämmennystä, liikutusta ja tietynlaista pienuuden tunnetta elämän monimuotoisuuden edessä. Että tällaistakin voi olla. Että miljoonat ja taas miljoonat eläimet, kasvit ja muut eliöt ympärillämme syntyvät ja itävät, elävät, lisääntyvät ja kuolevat. Siinä näytelmässä itse koen olevani katsoja, ulkopuolinen, sillä omaa elämääni ohjaavat ihan toiset voimat.

Toisaalta lehteämme on kritisoitu siitä, että kiillotamme luonnon julkisivua ja näytämme vain parhaat palat. Lehtemme sivuilla luonto näyttäytyy lähes aina parhaimmillaan: pyhävaatteissa, suittuna ja siloiteltuna. Kuolleita eläimiä näkyy vain harvoin, eivätkä petoeläimet ole verissäpäin herkuttelemassa tuoreella kaadolla. Julkikuvaan ei liioin kuulu poikasensa syövä tunturipöllöemo, joka myyräkannan romahtaessa pyrkii itse välttymään nälkäkuolemalta, tai se hetkellinen kipu ja kauhu, mitä naakka ehkä tuntee jäädessään varpushaukan saaliiksi. Luonto on käytönnöllinen, tunteet syntyvät katsojassa.

Mitä sinä haluaisit kuvissa nähdä? Kauneutta, vai myös niitä kuvia, jotka näyttävät eläinten eri puolet, ne joskus ristiriitaiset ja ihmetystä herättävät?

Varpushaukka sai naakan saaliiksi. Kuva: Markku Salonen / Havaintokirja, Suomen Luonto