Nyt se sitten löytyi meidänkin pihalta. Kauniin punaruskea otus ryömi pihatiellä pudonneiden koivunlehtien lomassa. Luulin sitä ensin ukkoetanaksi, mutta otus ei ollut raidallinen, ja lähempi tarkastelu paljasti kilven keskikohdan etupuolella olevan hengitysaukon, muusta värityksestä poikkeavat tummat tuntosarvet, ja kellanoranssin anturan reunan. Espanjansiruetana.

Otus oli sen verran näyttävän näköinen, että siitä piti saada tietää lisää. Tiesin toki, että tässä oli nyt se kuuluisa ”tappajaetana”. Vieraslaji, joka aiheuttaa tuhoja puutarhoissa ja istutuksilla, ja on Suomessa luokiteltu erityisen haitalliseksi.

Muun muuassa Jättiputkesta citykaniin. Vieraslajit Suomessa (Docendo 2016) – kirja suosittelee sen hävittämistä heti ensitapaamisella. Kauppareissulla ollessani tappajanvaistoni eivät kuitenkaan heränneet, ja etana sai jatkaa verkkaista mateluaan pihatiellä. Ehkä kadun sitä myöhemmin, ken tietää?

Tuntematon tausta
Espanjansiruetanassa erikoista on, ettei kukaan tunnu tietävän mistä se on alunperin tullut. Lajin kuvasi tunnettu ranskalainen eläin- ja kasvitieteilijä Alfred Moquin-Tandon vuonna 1855 työskennellessään tuolloin Toulousen kasvitieteellisen puutarhan johtajana. Hän ei nimennyt kuvaamansa lajin Arion vulgaris löytöpaikkaa, mutta sen on arveltu olleen jossain lounaisessa Ranskassa.

Tämän jälkeen vierähti sata vuotta, ennenkuin espanjansiruetanaksi Suomessa nimetty laji nousi taas otsikoihin. Se aloitti Euroopan valloittamisen Iso-Britanniasta 1954, jonne se ilmeisesti oli kulkeutunut maa-ainesten tai kasvien mukana. Levinneisyyden nopea laajeneminen huomattiin Ranskassa 1955, ja Sveitsiin etana ehti jo vuotta myöhemmin. 1960-luvulla laji todettiin muun muassa Saksassa, ja jo vuonna 1975 Ruotsissa. Norja oli vuorossa 1988 ja Suomi 1990, jolloin laji löydettiin Ahvenanmaalta. Manner-Suomeen espanjansiruetana asettui 1994. Nyt sitä tavataan meillä jo Muoniota myöten.

Nimi espanjansiruetana (englanniksi Spanish Slug, latinaksi Arion vulgaris) juontaa juurensa peräti kahdesta eri virhekäsityksestä. Britanniassa ja Ranskassa leviävää etanaa pidettiin alunperin lajina Arion lusitanicus jonka otaksuttiin elävän muun muassa Espanjassa. Myöhemmin paljastui että paitsi että Eurooppaan leviävä laji oli määritetty väärin, Arion lusitanicus ei sekään esiinny Espanjassa vaan ainoastaan Portugalissa. Viitaten Moquin-Tandonin lajinkuvaukseen, espanjansiruetanan nimi pitäisikin oikeastaan olla ranskansiruetana.

Aikuiset eivät kestä talvea
Lajin leviämistä pohjoiseen hillitsee jonkin verran se että aikuiset eivät kestä Pohjolan kylmää ja pitkää talvea. Etanan toukat ja munat, joita yksittäinen etana tehtailee jopa 400 vuodessa, sen sijaan kestävät hyvin ankariakin sääoloja.

Espanjansiruetana näyttää rohkeasti sarvet. Kuva: Aske Holst / Wikimedia Commons

Pikkulinnuille iso etana voi olla vähän liian tuhti suupala, mutta voisi äkkiseltään luulla siilin, supikoiran, mäyrän ja isompien lintujen olevan kiinnostuneita espanjansiruetanoista.

Helsingissä kerättyjä ja keitettyjä espanjansiruetanoita yritettiinkin tarjota Korkeasaaren eläintarhassa muun muassa pesukarhuille, siileille ja näädille, mutta heikolla menestyksellä. Britanniassa on arveltu espanjansiruetanan erittämän runsaan liman karkottavan saalistajia. Liman on todettu sisältävän runsaasti muun muassa koli- ja listeriabakteereja, mutta ei tiedetä, onko tällä vaikutusta etanansyöjiin.

Uusin käänne tappajaetanatarinassa on pelko risteytymäkantojen syntymisestä. Risteytymisen myötä esimerkiksi jo valmiiksi tehokkaasti lisääntyvän, kaikkiruokaisen ja tauteja kestävän etanan kylmän- tai kuivuudensietokin saattaisi parantua.

Espanjan- (vas.) ja mustasiruetanan (oik.) välissä niiden lisääntymiskykyisiä risteymäjälkeläisiä. Kuva: Petter Bøckman / Wikimedia Commons

Jos nyt pelästyit, ei hätää, löydät hyvät etanantorjuntaohjeet vaikkapa täältä:
https://www.sll.fi/ajankohtaista/verkkouutiset/espanjansiruetana-valtaa-puutarhoja

Espanjansiruetana leviää helposti maansiirtojen, taimien, sipulien ja kasvien sekä niiden mukana liikkuvien multapaakkujen välityksellä. Pahimmilla alueilla on turvauduttu jopa maan pintakerrosten vaihtoon, jotta etanan munat saadaan ylös maasta. Poistettu pintamaa pitää upottaa ja peittää todella hyvin vähintään puolen metrin syvyiseen kuoppaan, mistä etanan toukat eivät enää ryömi ylös.