On lokakuun loppu Hangon lintuasemalla eli Haliaksella. Asema on legendaarinen, Suomen oloissa hyvin varusteltu. Siellä kerätyistä rengastus- ja muuttotiedoista on tehty myös tieteellisiä julkaisuja, joista monet ovat asemanhoitaja Lehikoisen ja kumppaneiden tekemiä. Päivätöinään Aleksi on akatemiatutkija ja vetää Helsingin yliopiston luonnontieteellisen museon lintututkimusryhmää.

Nyt seisoimme rantakalliolla, niin sanotun latvaverkon vieressä. Haliaksella verkot ovat vakiopaikoissa ja niillä on nimi tai koodi. Latvaverkko on nimensä mukaisesti korkealta lintuja pyydystävä verkko. Se sijaitsee kallioiden kainalossa parin sadan metrin päässä aseman päärakennuksesta kohti Hankoniemen ulointa kärkeä.

”Nuori lintu”, Aleksi sanoo tikasta.

Katselen mustan ja valkoisen kirjavaa lintua, joka kuuluu suosikkeihini. Pohjantikka on riittävän harvalukuinen, ja kohtaamiset jäävät kai siksi mieleen. On se muutenkin myyttinen otus, kanahaukkametsien kolmivarpainen asukki, joka kovertaa pesäkolonsa matalalle, katseen korkeudelle, toisin kuin muut tikat yleensä.

Pohjantikan tuntee maastossa valkoisesta pitkästä juovasta, joka kulkee ylhäältä alas koko selän läpi. Koiraalla on keltainen päälaki. Se puuttuu tältä yksilöltä, joten lintu on naaras. Se on jo päivän neljäs pohjantikka. Niillä on meneillään vaellus. Koko syksynä pohjantikkoja on havaittu Haliaksella kymmeniä.

Mistä tiedät linnun nuoreksi, kysyn.

”Tuosta kontrastista, iphit on kuluneet”, Aleksi vastaa ja näyttää peukalolla tikan siiven päällipuolta.

Nuoren pohjantikan siipi.

 
Siinä erottuvat pienet, keskimmäiset ja isot peitinhöyhenet eli rengastuslangilla iphit.

Pohjantikka on kuoriutunut kesällä pesäkolossaan siivissään poikashöyhenet, jotka ovat heikkolaatuisemmat kuin aikuisen linnun höyhenet.

”Sulkiminen on alkanut loppukesällä. Se alkaa pienistä peitinhöyhenistä ja jatkaa niin pitkälle kuin kerkiää”, Aleksi sanoo.

Tämä yksilö on ehtinyt uusia jo vähän keskimmäisiäkin peitinhöyheniä. Isot ovat kokonaan uusimatta. Sulkimista se jatkaa vasta seuraavana kesänä. Siihen asti linnun tunnistaa siiven kontrastista nuoreksi linnuksi.

”Sulkimattomat poikasajan peitinhöyhenet ovat vaaleammat, uudet taas tummemmat. Siitä tulee kontrasti.”

Kun katsoo tikan siipiä läheltä, uudet pienet ja keskimmäiset peitinhöyhenet tosiaan erottuvat selvästi, ne kiiltävät kuin musta frakki.

Tikka kääntelee päätään. Sen on aika jatkaa matkaansa. Lehikoinen avaa kätensä ja lintu lehahtaa vapauteen, männikköön palatakseen niemen vartta takaisin kohti sisämaata. Meren yli monet tikat eivät mielellään lennä, pohjantikka tuskin koskaan.

Punainen viiva osoittaa uusien ja vanhojen peitinhöyhenten rajan.

Teksti ja kuvat: Juha Kauppinen