Aika on mennyt humauksessa.
Siitä on yhtäkkiä neljä vuotta, kun pidin Suomen Luonnon verkkosivuilla Kevät saapuu -blogia. Se oli muutoksen aikaa itsellenikin: toukokuussa 2013 lähdin Suomen Luonnosta ja ryhdyin vapaaksi toimittajaksi.
Olin turtana luonnosta.
Muistan, kun tilitin tätä ystävälleni Niemisen Matille (Suomen luonnonsuojeluliiton viestintäpäällikkö, intohimoinen lintuharrastaja). Kun päivittäin, vuodesta toiseen, katsoo upeimpia luontokuvia ja sorvaa ja työstää tekstejä luonnosta, voi käydä niin, ettei enää jaksa syttyä luonnosta vapaa-ajalla. Näin ainakin minulle kävi. Niinä vuosina, jolloin olin Suomen Luonnon toimittaja (2002–2013) retkeilin vähemmän kuin koskaan ennen tai sen jälkeen.
Matti sanoi ymmärtävänsä – mutta viisaana miehenä ennusti, että vielä jonain päivänä kaipaan luontoretkelle. Se päivä tulikin.
Tuolloin maisemanvaihto kuitenkin teki hyvää. Halusin kirjoittaa ihan muista asioista kuin luonnosta ja ympäristöstä, ja freelancerina se on ollut mahdollista. Olen kirjoittanut Long Playhin politiikasta, Imageen urheilusta ja politiikasta, Suomen Kuvalehteen tutkivia juttuja ja myös reportaaseja, Seuraan kaikenlaisista aiheista laidasta laitaan.
Samalla on käynyt juuri niin kuin Matti ennusti: jossain vaiheessa huomasin kaipaavani luontoon ja retkelle. Tänä keväänä olen ollut ensi kerran 20 vuoteen seuraamassa esimerkiksi hanhimuuttoa Liminganlahdella ja Virolahdella.
Kun herää muutontarkkailumatkalla autossa nukutun yön jälkeen, kaataa termarista kahvia mukiin ja vetäisee villapipon takkuisen tukan päälle, olo on rähjäinen mutta onnellinen. Tuntee olevansa elossa sellaisella tavalla, joka ei ole mahdollista kaupungissa.
Suomen Luonnosta lähtemisen jälkeen kirjoitimme toimittajakollega Sampsa Oinaalan kanssa Talvivaarasta reportaasikirjan Talvivaaran vangit (Siltala), joka julkaistiin vuosi sitten maaliskuussa. Siitä jäi kytö päälle: päätin tehdä uuden kirjan heti, jos apurahat tärppäävät.
Näin kävikin, ja viime kesän ja syksyn korvalla sain apurahat Koneen Säätiöltä, Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnalta ja Jokesin säätiöltä. Olen nyt kuukauden verran tehnyt uutta kirjaa, johon nämä pari muutontarkkailureissuakin liittyvät.
Se on reportaasikirja luonnon monimuotoisuuden hupenemisesta. Esimerkit, kadonneet eliöt ja niiden katoamisen todistaneet ihmiset, ovat Suomesta, mutta koetan laajentaa kirjan kertomusta maapallon mittaan, kertoa miksi lajit katoavat meillä ja muualla ja mitä merkitystä sillä on. Kirjan työnimi on Katoamisia.
Idea kirjaan syntyi syksyllä 2015 Birger-oluttuvassa, Hämeenlinnassa.
Istuimme oluella ystäväni Teemu Rintalan kanssa. (Tällä tavoin ovat syntyneet monet meidän mielestämme hyvät ideat, myös lukupiiri, jossa keskitymme suomalaisiin naiskirjailijoihin – yksi kirja on luettu, toinen meneillään!)
Olemme tunteneet ”Teukan” kanssa 21 vuotta, opiskelimme Jyväskylän yliopistossa yhdessä biologiaa. Hän on Metsähallituksen biologi ja tehnyt kaksi kirjaa vähän tunnetuista eliöryhmistä, luteista ja verkkosiipisistä (kirjat on julkaissut Tibiale).
Ajauduimme perimmäisiin kysymyksiin.
Havaitsin, että nämä samat ajatukset biodiversiteetistä ovat vaivanneet minua vuosia: mitä sitten, että jokin laji on uhanalainen? Mitä se tarkoittaa fundamentaalisella tasolla? Miksi lajin pelastaminen on tärkeää? Ihminen on riippuvainen luonnon monimuotoisuudesta – kyllä, mutta miten? Mitkä ovat ne mekanismit, joiden vuoksi luonnon monimuotoisuuden kadon pysäyttäminen on tärkeää?
Sittemmin olen jutellut aiheesta monet kerrat tutkijoiden ja ympäristöhallinnon virkamiesten kanssa ja kuullut ajatuksia ja huomioita, joita ei tietääkseni ole kirjattu mihinkään ylös.
Tästä haluan kirjoittaa. Kyse on lajien tarinoista, mutta myös ihmisistä ja heidän vuosien varrella syvälle uurtuneista ajatuksistaan siitä, miksi luonnon monimuotoisuuden pelastaminen on ihmiskunnan kohtalonkysymys.
Tuon illan jälkeen olen kirjoittanut muistiin rivin silloin tällöin. Nyt on aika talikoida ne järjestykseen. Vinkkejä lajeista ja tapauksista otan edelleen vastaan mielelläni.
Eikä kirja ihan pelkistä katoamisista kerro. On siellä myös iloisia jälleennäkemisiä, jokin menestystarina muistuttamassa siitä, että vielä ei ole liian myöhäistä.
Samalla kun aloitin kirjanteon, lähdin Facebookista. Se merkkasi jotain uutta, pidempiä ja hitaampia ajatuksia.
Facebookin sijaan tulen silloin tällöin kirjoittamaan luonnosta, retkeilystä ja luonnon monimuotoisuudesta tänne blogiin.
Katsotaan miten syvälle luontoon tämä uusi tie vie!