Tänään Maa kävi lähinnä Aurinkoa. Nykyisin ajankohta on talvella, mutta tuhansia vuosia sitten olimme lähinnä tähteämme kesällä, ja kesät saivat tästä lisälämpöä.

Kävin tänään retkellä Hankoniemellä. Päivän yllätyksiä olivat harmaahaikara, tuulihaukka ja – Aurinko, joka pilkahti hetkeksi pilvenraosta. Tähtemme näytti aivan tavalliselta. Ei arvaisi, että juuri tänään Aurinko oli taivaalla suurimmillaan, sillä Maan kiertorata on nyt tammikuun ensimmäisenä sunnuntaina Aurinkoa lähimmässä pisteessään.

Olemme noin viisi miljoonaa kilometriä lähempänä tähteämme kuin heinäkuun alussa. Sen verran Maan rata poikkeaa säännöllisestä ympyrästä.

Viisi miljoonaa kilometriä on silti vain noin kolme prosenttia Maan etäisyydestä Auringosta, joka vaihtelee välillä 147–152 miljoonaa kilometriä. Planeettamme saamassa säteilyenergiassa ero ääripisteiden välillä on sentään suurempi, yli kuusi prosenttia.

Tähden läheisyyden tuoman lisäenergian saa nyt ennen kaikkea eteläinen pallonpuolisko.

Tilanteet kuitenkin vaihtelevat. Jääkauden jälkeen Maa oli lähinnä Aurinkoa pohjoisen pallonpuoliskon kesällä ja Suomenkin alueella oli kesäisin lämpimämpää kuin nyt varsinkin 8000–6000 vuotta sitten.

Asiaan vaikutti myös planeettamme akselin nykyistä jyrkempi kulma, jonka takia Aurinko oli kesällä korkeammalla ja talvisin matalammalla kuin nykyisin (napapiiri oli samalla nykyistä etelämpänä, se liikkuu yhä yli kymmenen metriä pohjoiseen vuodessa). Isompi kallistus lisäsi vuodenaikojen vaihtelua ja toi kesään lisää tehoja.

Kesän ystäville Auringon nykyisessä talvisessa läheisyydessä on yksi hyväkin puoli. Kesä on nimittäin talvea useita päiviä pitempi. Kun maa on lähellä Aurinkoa, on sen nopeuskin suurimmillaan. Aika talvipäivänseisauksesta kevätpäiväntasaukseen kuluu siksi vauhdilla. Kesällä planeettamme vauhti hiljenee, joten kesäpäivänseisauksesta syyspäiväntasaukseen kertyy päiviä tätä enemmän.