Vuosi sitten, syksyn taittuessa talveen, olin retkellä Salon Latokartanon koskella. Aurinko ei ollut vielä ehtinyt kipuamaan taivaalle, kun otin ensimmäisiä askelia kosken partaalla kulkevaa luontopolkua pitkin. Heräilevä aurinko värjäsi kajollaan pilvet vaaleanpunaisiksi ja aamu oli lumoavan herkkä.

Pakkanen tuntui kirpeältä, sillä keho ei ollut tottunut vielä kylmyyteen. Kuura oli tarttunut kasveihin ja kuorruttanut puiden oksat tuoden valkeutta.

Kosken kuohuihin ei pakkanen vielä vaikuttanut, mutta jääpuikkoja oli kasvanut koskessa pötköttävän puunrungon kylkeen.

Astelin polkua pitkin eteenpäin kosken viertä, kun huomasin maassa makaavalla oksalla jotain erikoista. Se näytti siltä, kuin oksa olisi kasvattanut silkinhohtoisen ohuen karvan. Silitin sitä varovasti. Ensin se tuntui lämpimältä, kunnes silkkihaivenet sulivat käden lämmöstä, ja tajusin sen olevan jäätä. Löysin vastaavia haituvia, turkkeja ja partoja useista muistakin maassa makaavista oksista ja lahojen puiden kyljistä.

Kun kotona selvitin asiaa, törmäsin termiin hiusjää. Hiusjäätä tavataan laholla lehtipuuaineksella ja sen syntyyn tarvitaan sienikunnan apua. Kun puun ulkopuolella on pakkasta mutta sen sisälle ei pakkanen vielä ulotu, alkaa hiusjää kasvamaan rungon ulkopuolelle ulottuviin sienirimaston päihin. Kapillaario-ilmiö syöttää puun sisältä kosteutta jatkuvasti ulospäin, ja noin -4 – -10 asteessa jäästä kasvaa pitkiä pilareita. Ilman pitää olla myös tyyni, sillä tuulenvire rikkoo helposti heiveröiset jäähaivenet.

Etelä-Suomessa pakkasjaksot ovat vasta alkamassa, eikä luntakaan liiemmin lahopuita peittämässä, joten parhaat hetket löytää hiusjäätä on juuri nyt. Olosuhteiden ollessa kohdillaan kannattaa suunnata kosteisiin paikkoihin vesistöjen äärelle.